Taiteen välttämättömyydestä - Jaana Venkulan kirja
Sosiaalipsykologi, tieteentutkija Jaana Venkulan taidefilosofinen kirja vuodelta 2003 on taiteenystävälle mainiota luettavaa. Venkula pyrkii vastaamaan kysymyksiin: Mihin taidetta tarvitaan? Mikä on taiteen tehtävä? Millainen on taiteenharjoituksen ja sen kokemisen suhde käsitykseemme todellisuudesta ja tiedonmuodostuksesta? Mitä taitoja taide vahvistaa? Miksi taide on elämän välttämättömyys eikä vain ylellinen lisä arjen harmaudessa?
Lähtökohdakseen kirjoittaja ottaa todellisuuden ilmenemisen (tai sen hahmottamisen keinojen) kolme tapaa: tieteen, taiteen ja etiikan. Hän valittelee sitä että ajallemme on ominaista ajatella tiedettä muita paljon tärkeämpänä. Lisäksi hän toteaa vaaraksi sen että jos mikä tahansa näistä kolmesta otetaan ainoana totuutena, niin tiede olisi yltiörationalismia, etiikka totalitaarista politiikkaa tai fundamentalistista uskontoa sekä taide pelkkää viihdettä.
Toisena tärkeänä periaatteena Venkula esittää olevaisen perusolemuksen jatkuvaa ajassa liikkuvuutta ja toiminnassa oloa (fluktuaalinen malli). Elämme preesensissä ja toisaalta sekä todellisuus että mieli (ja oma persoonamme) ovat omien tekojemme luomuksia eivätkä koskaan täysin valmiina olemassa, vaan aina keskeneräisiä ja epätäydellisiä. Todellisuuskäsityksen muokkaamiseen luontevin mahdollisuus on taide, joka on ihmisen todellisuussuhteista toiminnallisin. Kirjoittajan mielestä todellisuuskäsityksemme tulee muuttua konemaisesta virtaavaksi koko maailman säilymisen tähden. Hän kritisoi voimakkaasti teknologian ylivaltaa ja sen irrationaalisuutta (se ei mm. ymmärrä ihmismielen toimintaa).
Tuo taiteen toiminnallisuus näkyy siinä että yksilö on siinä aktiivisesti luova, kun taas tieteessä ja etiikassa yksilö usein toistaa ja arvioi vanhaa. Taide on myös moniaistillista, sen tulokset ilmaistaan väreinä, viivoina, sävelinä, tiloina, liikkeinä ja mittasuhteina. Niiden ilmaisemasta totuudesta ei kuitenkaan voi olla täyttä yksimielisyyttä kuten tieteessä. Taideteoksen arvo on sitä suurempi, mitä yksilöllisempi ja ainoalaatuisempi se on, kun taas tieteessä suurin arvo on tuloksen yleinen edustavuus.
Taiteen avulla hahmotamme todellisuutta myös muuten kuin rationaalisella päättelyllä, saamme yhteyden sellaiseen todellisuuteen, joka muutoin ei avautuisi (esimerkkinä muotojen ja suhteiden näkeminen). Lainaus Monroe C. Beardsleyltä (Ralph A. Smithin teoksesta The Sense of Art, 1989): "Taide saa meidät tuntemaan maailman kodiksemme, ei vain mukavammaksi asiaksi vaan myös ystävällisemmäksi. Se humanisoi ja ikään kuin lämmittää maailmaa siten että se kehittää sekä kulttuurin että yksilön sensitiivisyyttä." Venkula itse jatkaa taiteen tekemisen vapauttavasta vaikutuksesta että "pyrkimys minän esittämiseen edullisessa valossa tuottaa pelkoa, mutta asialle antautuminen tekee rohkeaksi vapautua ahdistuksesta."
Giorgio Morandi: Asetelma, 1946. Taiteilija, joka rauhattomana maailmansotien aikana nosti nähtäville vastalauseensa sodille pyrkien luomaan sitä mitä hänen aikansa eniten tarvitsi: hiljaisuutta ja rauhaa.
Venkula luettelee taiteen vahvistavan monia taitoja: tarkkaavaisuutta, keskittymiskykyä, kärsivällisyyttä, arviointitaitoa (hän arvostelee nykyään tarvittua yhä karkeampaa viestintää: "hienostuneempi taide kehittäisi hienosyisempien erojen ja yhtäläisyyksien tajua ja tekisi arviointitaitomme terävämmäksi"), tunteiden tuntemisen ja tunteista tietoisena olemisen taitoa, tyytyväisyyden taitoa, kiitollisuuden taitoa (hän moittii aikaamme kriittisyyden yliarvostamisesta), empatiakykyä (aistimme taiteilijan tai hänen taiteensa kautta voimakkaan eläytymisen), pyhän kokemisen, ylevöitymisen ja lohduttautumisen taitoa. Vielä taide opettaa meitä antamaan ja vastaanottamaan, lepäämään (taide pysäyttää irrottaessaan arjen huolista), ilmaisemisen ja kuuntelemisen taitoa sekä taitoa elää preesensissä (elämys on tarjolla nyt).
Taiteen yhteiskunnallista välttämättömyyttä kirjoittaja perustelee mm. todeten sen erikoislaatuisuuden ja yksilöllisyyden vahvistavan kykyä ymmärtää erilaisuutta ja tulkita joitain ilmiöitä toisistaan poikkeavin tavoin. Tämä lisää suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kunnioittamista. Venkula arvostelee suvaitsevaksi, tasa-arvoiseksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvaa yhteiskuntaa, joka sitten vähentää taideopetusta ja heikentää taiteilijoiden toimintaedellytyksiä. Toki hän toteaa että suvaitsevuuden kasvattamiseen tarvitaan taiteen kanssa vuorovaikutuksessa etiikkaa ja tiedettäkin.
Venkula ei säästele sanojaan kritisoidessaan taloudellis-teknistä globalismia ja sen yksiulotteista ideologiaa. Kuva- ja ääniviestintää on paljon, mutta se on kovin yhdenmukaista eikä kerro maailman ja ihmisten erilaisuudesta. Seurauksena on ihmisten lisääntyvä avuttomuus toimia heterogeenisissa, yksilön elämän näkökulmasta aina uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. "Taiteen, ei tieteen, avulla voimme torjua yksilöllistä idiotismia ja tyhmyysyhteiskunnan edelleenjuurtumista."
Korkealaatuisen taiteen vaikutus kuvataan seuraavasti: sillä on syvempää viestiä kuin heikkolaatuisessa, "laatu on ikään kuin totuuden hakemisen vilpittömyyden kiteytymä". Taiteen viihteellistämistä, popularisointia kirjoittaja ei ylistä, koska se heikentää laatua: "popularisoinnilla yritetään arkipäiväistää jotain syvällistä sanomaa, jotta ns. tavallinen ihminen sen ymmärtäisi jossain tyhmän yksinkertaisessa muodossa". Lainaus vielä Anthony O'Heariltä (The Element of Fire, 1988): "Suuressa taideteoksessa oman itsemme ja pulmiemme ymmärtämisen tapa syntyy sen kautta että mietiskelemme taideteosta."
Philip Glassin mimimalistinen ooppera "Ekhnaton" (tai "Akhnaten", kuva Metropolitan-oopperan esityksestä) kuvaa Venkulan mielestä nykymusiikin fluktuaalista (virtaavaa) todellisuuskäsitystä, toisin kuin aikaisemmat klassisen musiikin ongelmakeskeiset sävellykset (teema - sen käsittely - loppuratkaisu).
"Minätön ihminen" on teoksen loppukaneetti. Tällainen ihminen on tulos siitä mitä menneisyydessä on tapahtunut, kuinka tapahtumat on koettu ja mitä on itse tehnyt - hän on dynaamisten osajärjestelmien jatkuvaa vuorovaikutusta ympäröivän todellisuuden kanssa eikä staattinen subjekti. Taide-elämyksessä ihminen on syvällä todellisuuden tapahtumavirrassa, hän ei ratkaise ongelmaa, ei yritä suorittaa jotain, ei yritä ymmärtää - tärkeintä on elämys ja ajassa oleminen.
Ei voi muuta kuin olla samaa mieltä seuraavan toteamuksen kanssa: Aidon taiteen kokeminen vapauttaa. Meille kirkastuu jokin totuus monien aistien kautta, ei vain tiedollisena oivalluksena. Mielemme riemuitsee, vaikka kokemus olisi tragedian nostattama.
Jaana Venkulan kirja on suhteellisen lyhyt - runsaat 100 sivua, hyvin kirjoitettu eikä sen lukeminen välttämättä vaadi filosofian opintoja. Suosittelen!
Kommentit
Lähetä kommentti