laurinmaa

Katsoin uudestaan elokuvan Il Postino (Postiljooni) ja se teki jälleen suuren vaikutuksen. Kyseessä on Michael Radfordin vuonna 1994 ohjaama elokuva, joka kertoo fiktiivisen tarinan vuonna 1950 maanpaossa olevan runoilijan Pablo Nerudan ja italialaisen pikkukylän apulaispostiljoonin, Mario Ruoppolon, ystävyydestä. Tarinan on kehittänyt chileläinen kirjailija Antonio Skarmeta, joka on myös tehnyt siitä elokuvan. Mikä elokuvasta tekee sitten niin vaikuttavan? Ensivaikutelmana Marion hahmo (näyttelijä Massimo Troisi) on melkein liiankin yksinkertainen, sivistymätön kalastajan poika. Mutta elokuvan aikana hän osoittaa olevansa hienotunteinen ja tunneälykäs ihminen, joka kykenee varsin syvällisiin mietteisiin keskustellessaan Nerudan kanssa. Nerudaa esittää mestarillinen Philippe Noiret, joka tekee hänestä samalla kertaa sekä hienostuneen että inhimillisen elävän persoonan. Vaikka elokuvan yhtenä pääjuonena on Marion rakkaustarina, ei se minusta ole se pääasia vaan kahden tavallaan niin eri

Baijerin radion orkesteri netissä Otsikon orkesteri vieraili Helsingin Musiikkitalossa 14.5.2018 ja suorastaan tyrmäsi upealla soinnillaan. Yleisö oli haltioissaan ja sen jälkeen olen ollut itsekin tämän orkesterin pauloissa. Varsinkin kun sitä johti loistava Maris Jansons. Hän on sittemmin siirtynyt johtamaan taivaallista musiikkia, mutta äänityksiä on tarjolla. BRSOn sivustolla on tarjolla ihan ilmaiseksi kymmeniä konserttivideoita. Jansons johtaa niistä useita, mutta löytyy sieltä kiinnostavia muitakin johtajia sekä huippusolisteja. Kuuntelin/katselin viimeksi konsertin vuodelta 2018 : Jansons ja pianisti Yefim Bronfman. Solistinumerona oli mielestäni aikamme yhden jännittävimmistä säveltäjistä eli Jörg Widmannin "Trauermarsch" (2014). Teos on pianokonsertto, mutta surumarssin muodossa. Musiikki sykkii kuitenkin niin monenlaisia vivahteita, väliin romanttista melodiaa, väliin dramaattisia purkauksia ja suurta rauhaakin. Pianisti soittaa lähes koko ajan ilman taukoa (niitä

 Sota ja rauha -ooppera Operavision  tarjoaa useiden oopperatalojen kiinnostavia esityksiä hyvälaatuisina videotallenteina. Tällä viikolla katsoin Moskovan Stanislavski-teatterin tuoreen esityksen Sergei Prokofjevin oopperasta Sota ja rauha. Kolmen ja puolen tunnin teoksen voi hyvin katsoa osissa jakaen vaikkapa kolmelle illalle. Esitys oli korkealaatuinen, hyviä laulajia tuntuu Venäjällä riittävän ja näyttämöllepano oli varsin vaikuttava. Oopperan ensimmäinen osa "Rauha" kertoo Natasha Rostovan romanssit ja kahden miespääroolin, Andrei Bolkonskin sekä Pierre Bezuhovin tarinat. Prokofjevin teos ei tietenkään ole yhtä kattava kuin vaikkapa Bondartshukin yli kuusituntinen mestarielokuva tästä Tolstoin romaanista. Taitavasti hän kuitenkin ottaa esiin tärkeimmät ja tunteita kiihdyttävimmät kohdat sävyttäen niitä herkällä musiikilla. Suurimman vaikutuksen teki tässä esityksessä ehkä valssi, jonka Natasha ja Andrei tanssivat. Tosin se ylimaallinen tunnelataus, jonka näin elokuvassa