Elokuva Il Postino

Katsoin uudestaan elokuvan Il Postino (Postiljooni) ja se teki jälleen suuren vaikutuksen. Kyseessä on Michael Radfordin vuonna 1994 ohjaama elokuva, joka kertoo fiktiivisen tarinan vuonna 1950 maanpaossa olevan runoilijan Pablo Nerudan ja italialaisen pikkukylän apulaispostiljoonin, Mario Ruoppolon, ystävyydestä. Tarinan on kehittänyt chileläinen kirjailija Antonio Skarmeta, joka on myös tehnyt siitä elokuvan.

Mikä elokuvasta tekee sitten niin vaikuttavan? Ensivaikutelmana Marion hahmo (näyttelijä Massimo Troisi) on melkein liiankin yksinkertainen, sivistymätön kalastajan poika. Mutta elokuvan aikana hän osoittaa olevansa hienotunteinen ja tunneälykäs ihminen, joka kykenee varsin syvällisiin mietteisiin keskustellessaan Nerudan kanssa. Nerudaa esittää mestarillinen Philippe Noiret, joka tekee hänestä samalla kertaa sekä hienostuneen että inhimillisen elävän persoonan. Vaikka elokuvan yhtenä pääjuonena on Marion rakkaustarina, ei se minusta ole se pääasia vaan kahden tavallaan niin erilaisen miehen kohtaaminen ja yhteisen sävelen löytäminen. Mario oppii Nerudalta ja toisaalta antaa myös ajattelemisen aihetta ja inspiraatiota Nerudalle. Loistava on heidän keskustelunsa metaforista meren rannalla.

Täysosumia elokuvasta löytyy lisää kuten sen musiikki, johon on yhdistetty aitoa argentiinalaista tangoakin. Samoin kuvaus karun kauniilla saarella sekä eri sivuroolit, jotka osaltaan kertovat 50-luvun kuohuvasta poliittisesta tilanteesta sekä tuon ajan ihmisten ennakkoluuloista ja konservatiivisuudesta mutta myös pienen saaren raikkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka elokuva päättyy onnettomasti Marion kuolemaan, siitä jää kuitenkin suurenmoisen kaunis vaikutelma. Elokuvan dramaattisena taustana oli päänäyttelijä Massimo Troisin sydänsairaus, jonka vuoksi hän ei pystynyt tekemään töitä kuin noin tunnin päivässä ja johon sairauteen hän sitten kuoli vähän kuvausten päättymisen jälkeen.

Elokuva löytyy ainakin erilaisista ostettavista ohjelmapaketeista, kuten Elisa Viihde Aitio.