Mestarillinen dekkari, kirjamaanikot ja pitääkö kirjoja ollenkaan lukea

Viime aikojen jännittäviä lukukokemuksiani.

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus (1957, suomennos Laura Lahdensuu 2010)

Italialaisen painoksen kansikuva ja valokuva kirjailijasta

Onko tämä oikeasti dekkari? Italo Calvino kehui tätä kirjaa mestariteokseksi ja sitähän se onkin omalla tavallaan. Valtaisa sanojen ilotulitus, jossa tosiaankaan tärkeintä ei ole tietää kuka oli murhaaja (lukija ei edes välttämättä saa siitä varmuutta) vaan teksti.

Gadda (1893-1973) oli massayhteiskunnan vastustaja, joka kritisoi erityisesti Mussolinin fasismia mutta muutenkin liiallisesti järjestettyä yhteiskuntaa. Kirjassa Mussolinia ja hänen hallintoaan nälvitään aina välillä ilkeillä, jopa vulgaareilla sanankäänteillä. Poliisin toiminnan kuvauksesta ei ole ihan varma, onko siinä ironiaa. Huumoria ainakin on paljon.

Päähenkilö on poliisietsivä Ingravallo, joka kuvataan kyyniseksi ja järjestelmään kyllästyneeksi mieheksi. Hän ei ole ollenkaan hauska tapaus (ellei lasketa hänen hassuhkoa ihastustaan murhan uhriksi joutuvaan naiseen) toisin kuin muut poliisit. Kirjan henkilögalleria on erittäin rikas, mutta kenestäkään ei saa kovin positiivista kuvaa vaan yleensä päinvastoin hyvin negatiivisen. Oliko kirjailija katkera sekä yhteiskunnalle että ihmiskunnalle, mene tiedä.

Gaddan teoksen, jota hän muuten valmisteli kymmeniä vuosia ennen lopullista julkaisua, merkittävin anti on sen huikea kielellinen taiteilu. Juoni saattaa pysähtyä monen sivun mittaiseen kuvaukseen henkilöistä, maisemista, yhteiskunnasta jne. Hän käyttää mahtavia sanaleikkejä, tieteellistä jargonia ynnä muita lukijan hurmaavia tehokeinoja.

Esimerkkejä suorastaan rönsyilevästä kuvauksesta: 
"Kalpeana kuin jauhotettu gekko, sydämenmuotoisiksi rajatut huulet punattuina mitä huikeimmalla mansikanpunalla, hänen olemuksensa olisi saattanut nostaa mieleen silmänräpäyksellisen kuvan hieman ravistuneen ilotalon omistajattaresta tai emännästä, ellei hänessä olisi ollut tiettyä uusneitseellistä kuivakkuutta, naimattoman naisen huolekkuus-hartautta, joka asetti hänet ilman epäilyksen häivää romanttiseen kategoriaan ja julisti sitä paitsi, että hän oli ehdottomasti hyvin kunniallinen nainen." (kuvataan ryöstön uhria, rouva Menegazzia)

"Hän väitti, muun muassa, etteivät äkilliset ja odottamattomat katastrofit koskaan olleet vain yhden ainokaisen syyn tai sanokaamme vaikuttimen seurausta, syyn yksikössä: ne ovat kuin syöveri, masennuksen matalapaineen synnyttämä hetkellinen sykloni maailman tunnossa, pyörremyrsky, jonka luomiseksi on tarvittu moninaisten yhteen suuntaan vaikuttavien syiden salakavala liittoutuma." (Ingravallon ajatuksia)

"Niin ja nyt, idän aallonmurtajien laidalla satamaan laskeneen pilvilaivaston taustalla ruusunpunainen tihentyi, kerrostui karmiininpunaiseksi: esiin noussut päivä oli kaikkialla synkkä ja pilvinen: sitten, viimein, Ernici- ja Simbruini-vuorten harjanteilta, sietämätön oppipoika, komea jumaluus heitti salaman, kuin nuolena välähtävän katseen. Latiumin harmaat latitudit kirkastuivat ja saivat muodon, nousivat esiin purppuraan pukeutuneina, melkein kuin ajan ravistuneet virstanpylväät, nimettömien tornien sirpaleet." 

Hervé Le Tellier: L'anomalie ("Poikkeama", 2020)

Tämä kirja voitti arvostetun Goncourt-palkinnon vuonna 2020 ja siitä on ilmestymässä suomennos.

Victor Miesel saapuu Ranskasta Yhdysvaltoihin ja kirjoittaa sitten teoksen "L'anomalie" ja tekee sen jälkeen itsemurhan. 3 kk myöhemmin sama mies saapuu toistamiseen samannumeroisella lennolla Ranskasta Yhdysvaltoihin ja saakin nauttia kirjansa tuomasta suuresta menestyksestä, josta hän ei ymmärrä mitään koska ei tunne koko kirjaa! Mieselin kirjasta on useita "lainauksia". Kirjailija ei ole toki ainoa päähenkilö vaan Le Tellier kuvaa syöpään (kahdesti!) kuolevaa lentäjää, palkkamurhaajaa, asianajajaa, lasta odottavaa naista jne. Kaikki saavat kaksoisolennon toisella lennolla. Osa sopeutuu tilanteeseen, mutta osalle se on todella vaikeaa kuten tietenkin myös ympäröivälle yhteiskunnalle. Presidentit miettivät miten asiaa tulisi hoitaa, uskontojen edustajat kiistelevät... Selviää että myös Kiinassa on vastaavanlainen tapaus, mutta se on pidetty salassa muulta maailmalta.

Le Tellierin kirja on ehkäpä hänen versionsa Italo Calvinon mestariteoksesta "Jos talviyönä matkamies" eli hän "kokeilee" erilaisia kirjallisuustyylejä eri luvuissa. En kuitenkaan kokenut teosta niin humoristisena ja kieleltään rikkaana kuin Calvinon kirjaa. Mielikuvituksellinen tarina on toki huikean hyvin keksitty ja siitä saa irti monia herkullisia mutta toisaalta aika järkyttäviäkin kohtauksia ja jännitteitä. Dekkariosa palkkamurhaajasta on niin yököttävän väkivaltainen että selasin sen vauhdilla läpi. Eikä se valitettavasti ole ainoa shokeeraava osuus. 

Jacques Bonnet: Kirjaston henget (Des bibliothèques pleines de fantômes 2008, suomennos Jyrki Kiiskinen)

Bonnet on kustantaja ja kääntäjä, jolla on kirjastossaan kymmeniä tuhansia kirjoja. Tässä teoksessaan hän kuvaa kirjojen keräilemisen ja lukemisen tuomaa suurta iloa. 

Kirja on jaettu seuraaviin kappaleisiin: 1) Kymmeniä tuhansia kirjoja (kerrotaan isoista kirjakokoelmista), 2) Kirjahulluuksia, 3) Järjestää ja luokitella, 4) Lukemisen käytäntöjä, 5) Mistä ne ovat peräisin?, 6) Kuvien lukemisesta, 7) Todelliset henkilöt ja fiktiiviset henkilöt (jälkimmäiset tunnemme paremmin!), 8) Maailma käden ulottuvilla, 9) Kirjahyllyn aaveet. Lopussa on huomattava lista kirjoista, jotka on mainittu teoksessa.

Kirjailijan pohdintaa lukemisesta: "Tärkeää ei ole lukea nopeasti, vaan lukea kirja sillä nopeudella, jonka se ansaitsee. On yhtä haitallista viettää liikaa aikaa joidenkin kirjojen parissa kuin lukea toiset liian nopeasti. On kirjoja jotka oppii tuntemaan selailemalla ja toisia, jotka käsittää vasta toisella tai kolmannella lukemalla ja sellaisiakin, joita voi lukea koko loppuiän ja saada niistä aina jotakin irti."

Mainio ja hauska on osa, jossa pohditaan kirjaston järjestämisen erilaisia periaatteita. Se on sen verran monimutkaista että useimmat kirjastot on järjestetty yhdistelemällä eri luokitussysteemejä, esim. alkukieli ja kirjalaji. Kirjailijalla itsellään  on uskomaton kokoelma ja hän luettelee joitakin ihmeellisiä teoksia kuten esim. "Onomatopoieettisten ilmaisujen sanakirja" ja "Kuvitteellisten kielten sanakirja". 

"Luku- ja kirjoitustaito on tehnyt ihmisestä monimutkaiseen ajatteluun kykenevän." Bonnet viittaa moniin teoksiin, mutta erityisesti Alberto Manguelin "A History of Reading"-kirjaan. 

Mistä ne ovat peräisin?  -osassa kerrotaan miten kirjoittaja "löytää" kirjansa. Vaikuttimena saattaa olla salaperäinen nimi (esimerkkinä mainitaan Arosusi), kirjan kansi, elokuva tai anekdootti. Sitten hän saattaa innostua keräämään tietyn kirjasarjan tai samantyyppisiä kirjoja eri kirjailijoilta tai jokin muu järjestelmällinen hakuperuste jne.
Kirjajulkaisujen valtava määrä on hänen mielestään tulevaisuuden suurin haaste keräilijälle; miten pysyä kartalla. Maailmassa julkaistiin vuonna 2000 peräti miljoona uutta kirjanimekettä kun vuonna 1950 niitä oli 250 000. Ranskassakin vuonna 2006 julkaistujen nimekkeiden määrä oli 60 000. Internetin hän mainitsee tulleen avuksi kirjojen kerääjälle, mutta se ei hänen mielestään korvaa mm. taidekirjoja.

Bonnet kommentoi Pierre Bayardin kirjaa ei-lukemisesta (katso alempana mietteeni siitä): sen mukaan "... joudumme puhumaan kirjoista, joita emme ole lukeneet ("tai olemme unohtaneet") ja joista olemme vain kuulleet puhuttavan. Sivumennen sanoen vähän liiankin briljantilla tavalla, se lukemisen määrä, joka huokuu hänen sanoistaan, on räikeässä ristiriidassa hänen väitteensä kanssa."

Tämä kirja johdatti minut myös Carlos Maria Dominguezin "Paperitalon" pariin, siitäkin kirjoitan tässä blogissani vähän edempänä.

Bonnet ja osa hänen kirjastoaan

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Comment parler des livres que l'on n'a pas lu ? 2007, suomennos Pirjo Thorel)

Otsikon kysymys herättää heti ihmettelemään että mikäs kirjan aihe tämä on. Tekijä on sekä kirjallisuuden professori että psykoanalyytikko. Aivan mainio teos siitä mitä kaikkea kirjoihin liittyykään ja miten meidän tulisi niitä lukea tai olla lukematta, kun niistä useinkin pitäisi jotain osata sanoa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja niistä ensimmäinen on "Tapoja olla lukematta" (siinä on neljä kappaletta: 1) Kirjat, joita et tunne, 2) Kirjat, joita olet selaillut, 3) Kirjat, joista on kuullut puhuttavan, 4) Kirjat, jotka on unohtanut)
Hupaisasti Bayard merkitsee kaikkiin teoksessaan mainitsemiinsa kirjoihin merkinnän mihin kategoriaan kirja kuuluu, esim. SK= selaillen luettu, UK= unohdettu, TK=tuntematon jne. Eniten häneltä  löytyy SK-kirjoja. Kategoria "kokonaan luettu" puuttuu häneltä!

Kaikissa kirjan kappaleissa tekijä kuitenkin hakee jonkin kirjan tai muun teoksen ja joissain tapauksissa elokuvan, jonka avulla hän selittää ajatuksiaan. Ensimmäisessä osassa ne ovat seuraavat: Robert Musilin "Mies ilman ominaisuuksia", Paul Valéryn kirjallisuuskritiikit (joissa hän vain selailee kirjoja tai luottaa mielikuviinsa), Umberto Econ "Ruusun nimi", Michel de Montaignen esseet. Näissä kaikissa jonkin kirjan huono tunteminen ei ole este vahvalle ilmaisulle ja asioiden ratkaisemiselle.

Kiinnostava on Bayardin määritelmä erilaisista kirjatyypeistä ja niiden muodostamista "kirjastoista". Ne kuvaavat sitä miten me koemme kirjoja ja niitä on kolme:

Peitekirja = mitä lukija tietää tai luulee tietävänsä kirjasta (Kollektiivinen kirjasto)
Sisäinen kirja = alitajunta, kollektiiviset tai yksilökohtaiset myytit (oma kulttuuriperintö tai henkilöhistoria, Sisäinen kirjasto)
Haamukirja = virtuaalinen kirja eli kirja, josta keskustelemme (Virtuaalinen kirjasto)

Tässä osiossa on tärkeitä huomioita mm. siitä että samalla kun luemme kirjaa, me alamme heti unohtaa sitä. Hän ehdottaa että voimme saada jopa paremman kuvan kirjasta selailemalla sitä kuin lukemalla sen tarkasti kokonaan. Muistikuvamme jostakin luetusta kirjasta muuttuvat nekin jatkuvasti (siis "peitekirja").

Toinen osa on "Keskustelutilanteita"(kappaleet Keskustelut kirjallisissa piireissä, Keskustelut opettajan kanssa, Keskustelut kirjailijan kanssa, Keskustelut rakastetun kanssa)
Viitatut teokset ovat: Graham Greenen (ja Carol Reedin elokuva) "Kolmas mies" (jossa villin lännen tarinoita  kirjoittava päähenkilö joutuu esiintymään laatukirjoja kirjoittavana toisena kirjailijana), antropologi Laura Bohannan ja hänen tutkimansa tivi-heimon ymmärrys Hamletista (esimerkiksi haamuja ei ole heidän kulttuurissaan), Pierre Siniacin "Ferdinaud Céline" (dekkari, jossa kirjailija kirjoittaa kirjaa mutta se painetaan täysin erilaisella sisällöllä ilman että hän tietää siitä ja hänet kutsutaan televisioon keskustelemaan "kirjastaan" yhdessä kustantajan kanssa joka ainoana tuntee kirjan ja taitavasti väistelee kysymykset tarkasta sisällöstä), Harold Ramisin elokuva "Päiväni murmelina" (jossa päähenkilö yrittää vaikuttaa rakkauden kohteeseensa valehtelemalla pitävänsä samoista asioista ja kirjallisuudesta, joista hän on saanut tietää elettyään samaa päivää useita kertoja).

Kolmas osa on "Toimintatapoja" (kappaleet Älä häpeä, Omien ideoiden läpivienti, Kirjojen keksiminen, Itsestä puhuminen)
Viitatut teokset tässä ovat: David Lodgen "Changing Places" ja "Maailma on pieni" (jossa mm. kilpaillaan siitä kuka on jättänyt lukematta jonkin tunnetun kirjan), Balzacin "Kadonneet illuusiot" (jossa kirjailijan sosiaalinen asema ratkaisee kirjan arvostuksen), Natsume Sosekin "Olen kissa" (jossa valehdellaan että tunnetaan jokin kirja vaikkei sitä ehkä ole olemassakaan), Oscar Wilden "Kriitikko taiteilijana" (jossa tehdään kritiikistä luova taideteos).

Mitkä ovat sitten Bayardin johtopäätökset eli mihin hän kirjallaan pyrkii?

Tässä on ainakin tärkeä toteamus: Ei ole olemassa aukotonta kulttuurintuntemusta tai kirjojen tuntemusta eikä tarvitse hävetä jos ei tunne tai ole lukenut jotain kirjaa. Rehellisyys itselle on tärkeintä.

Luovuus edellyttää ettei viivy pitkään minkään kirjan parissa, kommentointi/kritiikki on uuden luomista. "Luovuus on tällöin askel eteenpäin itsen valloituksessa ja vapautumisessa kulttuurin painolastista, muodostaahan kulttuuri usein esteen olemassaololle ja omien teosten luomiselle, ainakin niiden kohdalla, jotka eivät ole opetelleet hallitsemaan sitä." Kirja on kauttakulkutie itseen!

Carl Spitzweg: Lukutoukka, 1861

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo (La casa del papel, 2002, suomennos Einari Aaltonen)

Edellä käsittelemäni "Kirjaston henget" mainitsee muutamaan otteeseen tämän kirjamaanikoista kertovan hulppean argentiinalaisteoksen (kirjailija kyllä asuu Uruguayssa). Lyhyehkö (n. 120 sivua) tarina vie mukanaan, kun heti alussa kerrotaan kirjojen vaikutuksesta ihmisten kohtaloihin niin hyvässä kuin pahassakin (hurjin esimerkki on tosin koira, joka kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa annoksen Karamazovin veljeksiä). Mitä merkillisin tarina laastia tippuvasta kirjasta alkaa. Kertoja on kirjallisuuden tutkija Cambridgen yliopistossa ja hän lähtee Uruguayhin etsintöihin. Mistä hänen kuolleelle edeltäjälleen lähetetty kirja on tullut?

Dominguez kertoo kirjansa avulla kauniita, hauskoja ja vähän järkyttäviäkin asioita kirjoista ja niiden intomielisistä keräilijöistä. Joitakin esimerkkejä alla.

"Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjat omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei ole enää paluuta. Mutta niin kauan kuin kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket."

'"Me lukijat vakoilemme ystäviemme kirjastoja, vaikka sitten huviksemme. Joskus löytääksemme kirjan, jonka haluaisimme lukea mutta jota emme omista, ja joskus saadaksemme selville, mitä edessämme myhäilevä kirjastoeläin on ahminut sisuksiinsa."

Kirjan lukemisesta hiljaa mutta kuulumattomalla taajuudella lausuen ja samalla musiikkia kuunnellen: "Lukija seuraa äänellään riviä samalla tavalla kuin soittaja instumentillaan partituuria...  syntyy sävy,  melodia, joka saattaa sanoja ja lauseita niin, että kun soljuvaa tekstiä säestää musiikilla, korvissa syntyy oman äänen ja musiikin välille harmoninen kontrapunkti." "Jos huonoa proosaa lukiessa kuuntelee hyvää konserttoa, teksti voi vaikuttaa paremmalta kuin onkaan."

Kirjan sivut ovat taideteoksia kertoo Delgado, bibliofiili: "Rivien ja kirjainten vokaali- ja konsonanttitanssi toistuu noudattaen omaa rytmiään ja kompositiotaan, eikä ole yhdentekevää, miltä teksti näyttää, millaista fonttia on käytetty, miten leveitä marginaalit ovat, millaiselle paperille kirja on painettu, onko numerointi keskitetty vai sijoitettu oikealle; kaikilla kirjan yksityiskohdilla on oma merkityksensä." Hän mainitsee vielä "käytävät" eli sanavälien muodostamat pystysuorat tai viistot käytävälinjat. Oikea lauserytmi luo kunnollisia käytäviä!

Ihastuttava lukukokemus!

František Kupka: Bibliofiili, 1897