Camilla Wicks, legendaarinen Sibelius-viulisti


Isaac Stern on sanonut hänestä: "The greatest violinist". Sibelius arvosti hänen tulkintaansa viulukonsertostaan ja häntä pyydettiin soittamaan se säveltäjän 85-vuotisjuhlan kunniaksi radioituun konserttiin. Kuka siis oli viime marraskuussa 92-vuotiaana kuollut Camilla Wicks? Ja millainen on tuo legendaarisena pidetty levytys Sibeliuksen viulukonsertosta?

Camilla Wicks (1928-2020) oli norjalais-yhdysvaltalainen viulisti (hänen viulisti-isänsä muutti Yhdysvaltoihin ja vaihtoi sukunimensä Varhaugvik nimeen Wicks). Camilla oli "ihmelapsi" ja konsertoi jo 7-vuotiaana. Teini-iästä lähtien hän esiintyi orkesterisolistina nimekkäiden kapellimestareiden johtamissa konserteissa (esimerkkeinä Bruno Walter, Fritz Reiner, Leopold Stokowski). Joistakin näistä esityksistä on olemassa äänitteitä, joista voi todeta kyseessä olleen aivan loistava viulisti. 

Vuonna 1951 Camilla Wicks meni naimisiin ja hän sai viisi lasta, joiden kasvattaminen veti sittemmin hänet pois konserttilavoilta lähes kokonaan vuosiksi 1958-66. Hän toimi sen jälkeen viulupedagogina ja konsertoi aina silloin tällöin. Tarkempaa elämäkertaa voi lukea oheiselta, uudehkolta sivustolta: Camilla Wicks – A Violinist of Distinction.

Viime vuosina on julkaistu uusintapainoksia hänen vanhoista 50-luvun levytyksistään sekä joitakin uudempia levyjä, joista poimin tähän tekstiini esimerkkejä.

Jos haluaa nähdä Wicksin soittavan, niin vuodelta 1950 löytyy tallenne, jossa hän soittaa norjalaisen Fartein Valenin viulukonserton (Oslon Filharmonikoita johtaa Öivin Fjeldstad). Wicks esitti mielellään haastavia teoksia ja Valenin atonaalinen, soittoteknisesti kimurantti teos vuodelta 1940 on juuri sellainen. Kuvasta välittyy soittaja, joka hallitsee tekniikan täydellisesti ja keskittyy ilmaisuun.

Sibeliuksen viulukonserton levytys on vuodelta 1952 ja siinä Sixten Ehrling johtaa Ruotsin Radion Sinfoniaorkesteria. Ja onhan se todella hieno esitys, teknisesti loistelias sekä tulkinnaltaan syvältä kumpuavaa herkkyyttä säteilevä. Harva viulisti osaa tuoda esiin niin monia suurenmoisia yksityiskohtia tästä upeasta teoksesta kuin Wicks. Dramaattisen ensimmäisen osan lopun soolokadenssi on kuin oma teoksensa, jokainen sävel tuntuu olevan täynnä merkityksiä. Hidas osa on kaihoisa runoelma, viulu melkein itkee tai ainakin siltä minusta kuulostaa. Nopea osa ei ole liian nopea eli "jääkarhut eivät tanssi poloneesia" kuin ajoittain. Viulukonsertosta löytyy tämänkin toteamuksen sisältävä mainio analyysi Sibelius.fi-sivustosta.

Vuodelta 1953 löytyy konserttiäänitys Beethovenin viulukonsertosta. Bruno Walter johtaa New Yorkin Filharmonikoita. Äänityksen laatu ei ole ihan huippua ja yleisökin yskii välillä aika paljon, mutta esitys on mielestäni aivan fantastinen. Wicks tuntuu kertovan tai maalaavan viulullaan suurta kertomusta. Gidon Kremer on sanonut haastattelussa että Beethovenin konsertto on  viulukonsertoista kaikkein hienoin, koska siinä on "kaikki". Tässä sen kuulee, hidas osa esimerkiksi on liikuttavan herkkä kuin rakkaustarina. Viimeisen osan tanssivat rytmit Wicks soittaa teknisesti vaivattomasti pystyen myös erottelemaan erilaisia hienostuneita nyansseja. Ja minkälaiset soolokadenssit sekä ensimmäisessä että viimeisessä osassa!


Vuonna 2015 julkaistiin kuuden CD-levyn paketti Wicksin levytyksistä eri ajoilta (kansikuva yllä). Sieltä löytyvät vuosina 1946-53 äänitettyinä mm. Mendelssohnin, Tshaikovskin ja Wieniawskin viulukonsertot. Lisäksi paketissa on uudempia levytyksiä: viimeisimpänä vuodelta 1995 Brahmsin konsertto, jossa Norjan radion orkesteria johtaa Ari Rasilainen. Kannattaa kuunnella ja youtuben Camilla Wicks-aihekanavalla onkin mahdollista soittaa kaikki kuusi levyä sekä melkoinen määrä muitakin Wicksin levyjä.

Jos haluaa nopean otoksen Wicksin virtuoosimaisesta soitosta, niin voi kuunnella esimerkiksi Pablo de Sarasaten "Zapateado"-tanssin. Henkeäsalpaavaa menoa!

Tässä yhteydessä löysin itselleni melko uuden teoksen eli William Waltonin viulukonserton, jonka Wicks levytti vuonna 1985 (orkesterina Oslon Filharmonikot Juri Simonovin johtamina). Walton (1902-83) oli aikanaan suhteellisen konservatiivinen säveltäjä, jonka vuonna 1939 valmistunut konsertto onkin tyyliltään lähinnä lyyris-romanttinen. Säveltäjän mukaan teos oli rakkauden ilmaus hänen rakastetulleen. Kolmiosaisen teoksen ensimmäinen osa on hyvin herkkä hidas osa, joka on minun makuuni ehkä liiankin rauhallinen. Keskimmäinen Scherzo on tanssillinen ja siitä löytyy mm. tarantella-tanssi, joka tarinan mukaan sai innoituksensa kun tarantula-hämähäkki oli purrut Waltonia Italiassa.  Viimeinen Vivace-osa sisältää tempomerkinnästä huolimatta hitaitakin jaksoja. Luin erään yhdysvaltalaisen musiikkikritiikin, jonka mukaan Wicksin levytys tästä konsertosta on kirjoittajan suosikki (vaikka teoksen tilaaja Jascha Heifetz on sen myös levyttänyt pariinkiin kertaan). Vanhempi Wicks on saanut ehkä vieläkin lisää syvyyttä soittoonsa, kannattaa kuunnella tämäkin esitys.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mohamed Mbougar Sarr kirjoittamisen salaisuuksien jäljillä

Helsingin taidekesää 2023 - klassikoita

Sopeutumattomat - kolme kirjaa