Thomas Mann: Tohtori Faustus
Franz Kafka kirjoitti aikanaan että meidän tulisi lukea vain kirjoja, jotka haavoittavat meitä, herättävät meidät kuin isku päähän. Aika vahvasti sanottu ja asiasta voi varmaan olla vähän toistakin mieltä. Olen lyhyehkön ajan sisällä lukenut kaksi kirjaa, joiden vaikutus oli ainakin aika lähellä Kafkan mielipidettä. Ne ovat Fjodor Dostojevskin "Idiootti" (ilmestyi 1868) sekä Thomas Mannin "Tohtori Faustus" (1947).
Vaikka nämä mainitut romaanit kertovat toisaalta aivan erilaisista kulttuureista ja ajanjaksoista, niin niissä on yllättäviä paralleeleja. Teosten kirjallinen tyyli on mielestäni samantapainen, rikkaasti kuvaileva ja kuvailussaan yksityiskohtaisen tarkka. Päähenkilöt eivät mahdu maailmaansa, Idiootin ruhtinas Myshkin on liian vilpitön, kun taas Tohtori Faustus eli Adrian Leverkühn ajautuu tekemään paholaisen kanssa sopimuksen ja eristäytyy. Molemmat menettävät lopulta järkensä.
Thomas Mann (1875-1955, Nobel-palkinto 1929) suunnitteli Faust-tarinaansa ilmeisen pitkään eli jo vuodelta 1904 häneltä löytyy maininta tästä ideasta. Faust-tradition lisäksi tarinaan antoi aihetta mm. Friedrich Nietzschen kohtalo. Nietzsche kärsi migreenistä, sairastui syfilikseen sekä menetti järkensä noin 10 vuotta ennen kuolemaansa samoin kuin kirjan Leverkühn. Varsinainen kirjoitustyö alkoi ilmeisesti kuitenkin vasta 1943 ja kirjaan tuli natsivallan takia Saksasta maanpakoon lähteneelle Mannille uusia aiheita, kuten Saksan etenevä romahdus. Luin Sinikka Kallion suomennoksen vuodelta 1983. Sain kirjan aikanaan lahjaksi, kiitos Raimo ja pojat!
Tohtori Faustusta lukiessa tuli välillä tunne ettei ole lukemassa yhtä vaan kymmentä romaania. Teoksen aikajänne on ensinnäkin pitkä: aloitetaan noin vuodesta 1883, jolloin kirjan kertojaminä Serenus Zeitblom syntyy. Päätös on noin vuodessa 1945, kun Saksan häviö sodassa on selvä. Kirjassa käydään läpi erittäin rikkaasti sekä päähenkilöiden henkilökohtaista elämää että Saksan yhteiskunnallista ja kulttuurista kehitystä. Lisää henkilöitä tulee mukaan koko ajan ja heidän kohtalonsa rikastuttavat kerrontaa. Kaikkiaan teoksessa mainitaan nimeltä 294 henkilöä, joista 121 fiktiivisiä ja loput todellisia tai myyttisiä. Hätkähdyttävän tarkasti keskustellaan esimerkiksi niin biologiasta (isä-Leverkühnin tutkimukset), teologiasta (jota Adrian Leverkühn ensiksi opiskelee), filosofiasta ja varsinkin musiikista (Adrian on säveltäjä). Jos ei tunne musiikin teoriaa, niin osa kirjasta voi olla vaikeata luettavaa - niin perusteellisesti, sivukaupalla, kuvaillaan eri sävellyksiä musiikkitermein.
Kirjassa on oikeastaan kaksi päähenkilöä eli Adrian Leverkühn sekä hänen ystävänsä, kertojaminä Serenus Zeitblom. Mann itse on kirjoittanut, kenties leikillään (?), että Zeitblom on parodia hänestä ja Adrian on hengeltään lähempänä häntä kuin kuuluisi ajatella. Zeitblom pyrkii kertomuksessa jatkuvasti vähättelemään itseään sekä ihmisenä että Adrianin "elämäkerran" kirjoittajana ja ihailee Adrianin suurta neroutta. Adrian käyttäytyy lapsesta lähtien ylimielisesti, naureskellen muille, joskin usein myös ujosti pois vetäytyen. Hän hankkii itselleen syfiliksen ja tekee (ainakin näin hän kirjeessään kertoo, en ole ihan varma mikä on totta) sopimuksen paholaisen kanssa voidakseen tuottaa suurta taidetta. Paholaisen kanssa tehty sopimus estää häntä saamasta rakkautta, vaikka hän sitä pariin otteeseen yrittää saada osakseen. Zeitblom tekee paljon hyvää ystävänsä avuksi ja tuntee itse elävänsä jopa vain ystävänsä vuoksi.
Ovatko Adrianin tarina sekä siihen liittyvien muiden henkilöiden kohtalot samalla symboliikkaa eli kuvausta kulttuurin romahduksesta ja Saksan henkisestä romahduksesta? Epäilemättä. Toki Mann ottaa mukaan suoraankin melko järisyttäviä eri henkilöiden välisiä keskusteluja, joissa pohditaan politiikkaa, sotaa, kapitalismia ja muita vastaavia teemoja ennustaen nihilistisen, väkivaltaisen fasismin nousua. Edelleen Zeitblom kommentoi muutamissa kohdin toisen maailmansodan etenemistä Saksan maaperälle, tulevasta tuhosta. Mielenkiintoinen on kertojan asenne ensimmäiseen maailmansotaan (vielä löytyi isänmaallista innostusta) ja sitten täydellinen muutos toiseen tultaessa.
Kuten sanottua musiikilla on suuri osuus romaanissa. Parhaita jaksoja on Adrianin ensimmäisen sävellyksen opettajan, Wendell Kretzschmarin, luento Beethovenin viimeisestä pianosonaatista opus 111. Aiheena on kysymys miksi säveltäjä ei lisännyt enää normaalia kolmatta osaa siihen. Vastauksen saa oikeastaan lukemattakin eli kuuntelemalla uskomattoman hienon sonaatin. Tässä linkki Ivo Pogorelichin levytykseen: Beethoven: Sonata No.32 in C Minor (Pogorelich) - YouTube
(ihmeellisessä toisessa osassa Beethoven yltyy suoranaiseen boogie-woogie -menoon sata vuotta ennen muita jazzpianisteja).
Kretzschmarin änkyttävä mutta etevä persoona tuo mukavasti huumoria kirjaan, kuten jotkut muutkin henkilöt ja tapahtumat. Henkilökuvaus on todella rikasta ja voi kuvitella näkevänsä heidät elävinä edessään. Tiettävästi Mann otti joidenkin henkilöiden mallit Albrecht Dürerin maalauksista ja piirroksista. Vanhahtavat henkilönimet on taas haettu osittain suoraan historiasta, mm. vanhoista kirjoista ja Lutherin kirjeistä.
Jos palaan vielä musiikkiin. Mann kuvasi Adrian Leverkühnin vallankumouksellista sävellystyyliä käyttäen mallinaan Arnold Schönbergin kehittämää kaksitoistasäveljärjestelmää. Tästä hän ei kertonut mitään Schönbergille (joka asui myös maanpaossa Yhdysvalloissa) ja ilmeisesti tämä ei ihan tykännyt. Seuraavaan painokseen tuli loppukaneetti, jossa Mann tunnustaa että kyseessä on oikeasti Schönbergin kehittämä sävellysmetodi. New Yorker-lehden musiikkikriitikko Alex Ross on tehnyt mainion tutkielman Leverkühnin "säveltäjänurasta" ja listaa kaikki kirjassa mainitut sävellykset, niiden esikuvia ja vieläpä niistä (tai romaanista) vaikutteita saaneita teoksia: Alex Ross: The Rest Is Noise: An Adrian Leverkühn Companion.
Tohtori Faustus, kuten todettua, on sisällöltään todella rikas romaani. Filosofinen pohdinta taiteen ja taiteilijan asemasta, kulttuurin ja kokonaisen kansakunnan kehityksestä sekä myös uskonnosta ja politiikasta on yksi teema - kenties pääteema. Teoksessa on toki myös "normaalia" ihmissuhdekerrontaa: Dramatiikkaa, romantiikkaa, ironiaa ja komiikkaakin löytyy eri henkilöiden persoonallisuuksien ja kohtaloiden kuvauksista. Kertoja osaa pitää jännitystä yllä antamalla vihiä myöhemmin tulevista dramaattisista tapahtumista. Yksi kokonainen kappale on järisyttävä kuvaus Adrianin ja paholaisen tapaamisesta. Odotin vähän rankempaakin kuvausta paholaisesta, mutta toisaalta tämän "inhimillisyys" tekeekin lopulta tilanteesta vielä karmeamman. Vastaavasti kirjassa on loistelias, humoristinen kappale, jossa puolalais-ranskalainen impressaario Fitelberg yrittää ummet ja lammet välillä ranskaksi selostamalla päästä Adrianin manageriksi siinä kuitenkaan onnistumatta.
Otan loppuun pari lainausta kirjasta. Ne olkoot esimerkkinä ajatuksia herättävästä, jopa provosoivasta sisällöstä sekä rikkaasta ilmaisusta:
(Teologian opiskelija Hubmeyer) "Olen sitä mieltä - tai pikemminkin pelkään - että epäjumalaksi korotettu kansakunta ja utopiana kangastava valtio ovat tuollaisia nominalistisia sitoutumia, ja jos tunnustaa niihin kuuluvansa, vaikkapa esimerkiksi kuuluvansa Saksaan, ei siinä sitoudu mihinkään, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ihminen itse substanssiltaan ja kvaliteettinsa määrältä on."
(Zeitblom taideteoksesta) "Teoksessa on paljolti silmänlumetta; pitemmällekin voisi mennä ja väittää että silkkaa lumetta se juuri onkin, koska se on "teos". Kunnianhimossaan se yrittää uskotella, ettei se ole tehty vaan syntynyt ja esiin puhjennut kuin Pallas Athene ikään, joka täysissä varusteissa ja hienosti taottuine aseineen ilmaantui isänsä Zeun päästä."
(Zeitblom taiteesta) "Taide on henkeä, eikä hengen laisinkaan tarvitse tuntea velvoitusta yhteiskuntaa, yhteisöä kohtaan - sitä se ei nähdäkseni saakaan, oman vapautensa, oman aateluutensa tähden. Taide, joka "menee kansaan" ja ottaa omakseen massojen, kadun miehen, poroporvarin tarpeet, joutuu hunningolle; ja se, että tämä pannaan taiteen velvollisuudeksi vaikkapa valtion taholta ja sallitaan vain yhdenlaista taidetta, jota kadun mies ymmärtää, on mitä surkeinta poroporvarillisuutta, hengen murhaa."
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti