Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa - Osmo Tapio Räihälän kirja
Hankin itselleni säveltäjä Osmo Tapio Räihälän tuoreen kirjan "Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa". Kiehtova otsikko taidemusiikkia ahkerasti kuuntelevalle. Olen sinänsä kokenut kuuntelija ja pääsääntöisesti pidän nykymusiikista, mutta aina silloin tällöin tulee ihmetelleeksi jonkin teoksen "vaikeutta". Miten hyvin Räihälä onnistuu vastaamaan otsikon kysymykseen tai toteamukseen, saako hän lukijan kiinnostumaan nykymusiikista ja ehkä suorastaan pitämään sen kuuntelemisesta?
Pohjustaen ensin tarkemmin mitä kirjassaan tavoittelee Räihälä lähtee liikkeelle musiikin historiasta ja sen erilaisista välillä vallankumouksellisistakin muutoskohdista. Hän tekee muutaman tärkeän määrittelyn eli että puhutaan nimenomaan eurooppalaisesta musiikista, taidemusiikin (tai klassisen musiikin) erottaa muista musiikinlajeista (joskaan ei pelkästään tämä asia) se että sen tavoite on musiikki itse eikä mikään ulkoinen ja sitten hän toteaa pysäyttävästi: klassinen musiikki loppui 1900-luvulla, kun tonaalisen musiikin kausi päättyi. Sen jälkeisestä musiikista voi käyttää parempaa nimitystä taidemusiikki.
Klassisen musiikin historian suuria muutosvaikuttajia tai huippuunsa kehittäjiä mainitaan: Palestrina, Gesualdo, Monteverdi, Bach, Wagner ja Stravinsky. Igor Stravinskyn "Kevätuhri" vuodelta 1912 on Räihälän mukaan teos, joka mullisti säveltaiteen: sen rytmisyys "selätti" melodian ja harmonian hallitsevan aseman. Kaikki sen jälkeiset säveltäjät ovat joutuneet ottamaan siihen kantaa, hän toteaa.
Säveltäjä toteaa olevansa synesteetikko eli hän näkee musiikin väreinä. Siitäkin syystä hän useasti vertaa kuvataiteen historiaa säveltaiteen historiaan ja ihmettelee miksei sitä tehdä enemmän. Tonaalinen musiikki on esittävää taidetta, hän toteaa. 1900-luvulla sekä kuvataide että musiikki siirtyivät kohti abstraktiota, tärkeäksi tulivat (sointi)värit, rytmi, murretut harmoniat ja pienenpienet yksityiskohdat. Nykytaidemusiikin tärkeimmät asiat ovat sointipinnat, tekstuurit, yksittäiset äänet sekä ei-soittimelliset keinovarat. Räihälä vetää yhteen: musiikin tärkeimmäksi asiaksi on muodostunut ääni. Minusta kerrassaan erinomainen määrittely, jonka avulla voi kuunnella uutta musiikkia uudesta näkökulmasta.
Ennen kuin kirjassa lähdetään vastaamaan esitettyyn pääkysymykseen eli nykymusiikin "vaikeuteen" kirjoittaja käy läpi kysymykset "mistä syntyy taide" ja "mistä syntyy säveltäjä". Varsin kiinnostavia osioita ja varsinkin jälkimmäinen on Räihälän omaelämäkertana mainiota luettavaa. Säveltäjäksi päätyminen saattaa olla sattumien summa, mutta lopulta sen määrää sisäinen halu: Räihälä itse sanoo että hänelle päätös tulla säveltäjäksi ei ollut tietoinen vaan ikään kuin jo tehty.
Nykymusiikkinosuuden aloitus on mainio: kirjoittaja toteaa että useissa elokuvissa soi jännittävissä tai uhkaavissa kohdissa nykytaidemusiikki eikä pop. Se on merkki siitä että nykytaidemusiikista yleensä puuttuu tonaalisuus, melodia, rytmi ja jopa selkeästi havaittava rakenne. Tästä lähdetään tutkimaan musiikin uudempaa historiaa: ensin dodekafonia, josta mainitaan ettei Schönberg ollut aivan yksin asialla. Niin Arthur Lourié Venäjällä kuin dodekafonian ensimmäinen teoreetikko Josef Matthias Hauer päätyivät jopa vähän ennen testaamaan tätä järjestelmää. Löysin pari esimerkkiä heidän sävellyksistään.
Josef Matthias Hauer: Romantische Phantasie op.37 (1925) - YouTube
Arthur Lourie - Formes en L'Air (a Pablo Picasso) for Piano (1915) [Score-Video] - YouTube
Schönbergin aloittamaa Wienin koulukuntaa seurasi toisen maailmansodan jälkeen Darmstadtin koulukunta, jonka hallitsevaksi sävellysmalliksi muodostui sarjallisuus. Pierre Boulez nousi johtohahmoksi, jonka Räihälä toteaa olleen "1900-luvun vaikutusvaltaisin ihminen läntisessä taidemusiikkimaailmassa". Boulez ja Darmstadtin koulukunta veivät nykymusiikkia tiukasti omaan suuntaansa ja ilmeisesti niin tiukkapipoisesti että musiikkiyleisö alkoi tuntea tulleensa ylenkatsotuksi. Räihälän mielestä tässä piilee pääsyy siihen että yleisö hylkäsi nykymusiikin.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi myös elektroninen musiikki vallata alaa taidemusiikissa. Karlheinz Stockhausen oli tässä tunnetuin kehittäjä. Mielenkiintoista on että popmusiikissakin tehtiin jännittäviä kokeiluja, joissa tultiin taidemusiikin alueelle. Esimerkkinä The Beatlesin harvemmin kuultu kappale "Revolution 9" vuodelta 1968 on melkoisen hurja teos. Revolution 9 - The Beatles [Original] - YouTube
Räihälä käy edelleen läpi niin John Cagen, György Ligetin (ehdottomia suosikkejani), puolalaiset Krzysztof Pendereckin johdolla, Iannis Xenakisin jne. Seuraavaksi hän vertailee jälleen taiteen ystävää ihastuttaen kuvataiteen kehitystä musiikin kehitykseen: romantiikan aikakauden esimerkkipari on Caspar David Friedrich - Robert Schumann, symbolisti Arnold Böcklinin teosten vastine musiikissa Arnold Schönbergin Verklärte Nacht, Gustav Klimt - Gustav Mahler, Wassily Kandinsky - Schönbergin dodekafonia, ja vielä poptaide (Andy Warhol, Roy Lichtenstein) - minimalistisäveltäjät (Philip Glass, Steve Reich jne).
Minimalismin kohdalla kirjoittaja esittää mielenkiintoisia näkökulmia progressiiviseen rockiin, jonka joitakin edustajia hän lukee taidemusiikin tekijöihin (mm. The Moody Blues, Yes - miksipäs ei?). Toisaalta hän pohtii onko minimalistinen musiikki enää ollenkaan taidemusiikiksi laskettavaa. Tästä voi kokeilla kestääkö kuunnella minimalistista jatkumoa kovin pitkään: Steve Reich - Marimba Phase - YouTube
Käytyään myös viimeisimmät nykymusiikin trendit läpi päätyy kirjoittaja kysymykseen miten sitä pitäisi kuunnella. Hän toteaa että ymmärtämisen yrittäminen ei välttämättä kannata vaan tärkeämpää on kokeminen: miten musiikki vaikuttaa? Innostaako, herättääkö kiinnostuksen, yllättääkö myönteisesti? Nykymusiikki ei todennäköisesti puhuttele, jos odotuksena on selkeä melodia ja säännöllinen pulssi. Sen sijaan jos odottaa vaihtelevia rytmejä ja värejä, vaihtelevia harmonioita ja tasavireisyydestä poikkeavia sävelkorkeuksia, niin ei pitäisi olla vaikeuksia. Musiikin aiheuttamat tuntemukset, myös fyysiset, kannattaa nekin ottaa huomioon. Musiikin kuunteleminen aktivoi enemmän aivoalueita kuin mikään muu inhimillinen toiminta ("yksi sävel kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa!").
Räihälä pohtii todella perusteellisesti nykymusiikin "vaikeutta" ja sitä miksi sitä ei kuunnella. Suurin syy jälkimmäiseen taitaa olla "helpon" populaarikulttuurin valta-asema meidän ajassamme. Hän viittaa myös sivistystahdon heikentymiseen yhteiskunnassa ja siihen että taidemusiikki on pudonnut marginaaliin mediassa ja yleensä julkisuudessa. Puuttuupa hän käsitteeseen "kansallinen taide" ja sen taidetta pienentävään vaikutukseen (Sibeliuksesta teki suuren hänen kansainvälisyytensä, universaaliutensa).
Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostava kirja, joka avarsi käsitystäni musiikin historiasta ja filosofiasta. Vaikeampi sanoa innostaako tämä teos uusia ihmisiä kokeilemaan nykymusiikin kuuntelemista, toivotaan niin.
Pienenä moitteena Räihälälle sanoisin että hän ilmeisesti pyrkii liikaakin popularisoimaan asiaa käyttämällä välillä minun mielestäni yliampuvia ilmauksia (lievimmästä päästä on Bachin kutsuminen "ukkeliksi", vähän pahempi on Boulezin nimittäminen "inkvisiittoriksi") sekä asiaan kuulumatonta sensaatiohakuista tarinointia mm. Gesualdon tekemistä murhista.
Osmo Tapio Räihälän kiinnostavia omia sävellyksiä voi kuunnella mm. täältä: OTRaihalaMusic - YouTube
Kommentit
Lähetä kommentti