Fantastiset Italo Calvinon ja Kurt Vonnegutin kirjat
Lukuinnostukseni uusimmat kohteet ovat fantasiaromaaneja (vai fantastisia romaaneja) kirjoittavat Italo Calvino (1923-85) ja Kurt Vonnegut (1922-2007). En tiedä niputetaanko heitä yleisesti samaan kirjailijakategoriaan mutta lukemani teokset herättivät minussa tuollaisen ajatuksen. Molemmat kirjoittivat satumaisia tarinoita, joissa on parodisia, ironisia ja suorastaan anarkistisia sisältöjä.
Italo Calvinolta luin kolme teosta: "Ritari, joka ei ollut olemassa", "Halkaistu varakreivi" sekä "Koko kosmokomiikka". Totta puhuen jätin kolmannen lukemisen kesken, koska en päässyt sisälle sen merkilliseen scifi-huumoriin. Selvisipä kuitenkin miten spagetti aiheutti maailmankaikkeuden laajenemisen.
Ritari, joka ei ollut olemassa (1959, suomennos Pentti Saarikosken)
Agilulf on ritari valkoisessa haarniskassa. Muuten ihan ok tapaus, mutta haarniskan sisällä ei ole ketään. Hän on täydellisen taitava ja piinallisen tarkka kaikessa mitä tekee, mutta aika paljon puuttuu.
Sankarimme pohdiskelee: "Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa."
Hän saa aseenkantajakseen Gurdulun, joka päinvastaisesti on olemassa muttei tajua sitä vaan samaistuu välillä eläimiin, välillä kasveihin tai jopa omaan ruokaansa. Ritarille tuovat haastetta inhimilliset tunteet, hänen taitavuuteensa rakastuva Bradamante -naisritari sekä nuoret ja kiihkeät ritarikokelaat. Uskomaton tarina, jossa monet ihmiselämän perusasioina pidetyt omituisuudet saavat kyytiä ja tietenkin parodioidaan ritariromaaneja. Mistähän syystä me ihastelemme täydellisen tuntuisia ihmisiä, Graalin ritareita ja muita pyhiä hahmoja - tätäkin kirja kyseenalaistaa. Loppuratkaisu on melkoisen yllättävä. Ihastuttava lukukokemus!
Halkaistu varakreivi (1952, suomennos Jorma Kaparin 2004)
Tämä on toinen Calvinon kolme lyhyttä fantasiaromaania käsittävästä "Esi-isämme" -sarjasta (se kolmas on "Paroni puussa", jota odottelen luettavakseni). Nuori varakreivi Medardo lähtee innoissaan sotimaan, mutta ei ymmärrä väistää tykkiä ja niin tykinkuula halkaisee hänet kahtia. Molemmat puoliskot jäävät henkiin, toinen on pirullisen paha ja toinen täydellisen hyvä. Tarinan ydin onkin hyvän ja pahan pohdiskelu (hyväkään ei "täydellisenä" miellytä ketään), mutta toki kyytiä saavat myös ihmisten merkilliset elämäntavat ja päähänpiittymät muutenkin.
Raamattunsa hukanneiden hugenottien ("Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.") tai spitaalisten hullutukset sekä esimerkiksi Medardon molempien puoliskojen rakkaudenkohteen Pamelan mietteet rikastuttavat riemukasta vaikkakin välillä synkkää satua. Loppuratkaisu yhdistää Medardon taas kokonaiseksi ja Pamela saa kuin saakin ihan hyvän puolison. Kertoja tiivistää lopussa Calvinolaisen filosofisesti: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”
Kurt Vonnegut: Galapagos (1985, suomennos Jukka Kemppisen)
Galapagosin kertoja on elänyt haamuna miljoona vuotta - sitten vuoden 1986, jolloin kirjan tapahtumat alkavat. 1986 tapahtuu ihmiskunnan romahdus: talouskriisi, sotia sekä vielä tappava bakteeri (!). Pääsyynä ongelmiin ovat tosin ihmisen liian suuret aivot. Vain muutama ihminen selviää pakenemalla Galapagos-saarille tai tarkemmin sanoen yhdelle niistä. Vonnegut kertoo huikean anarkistisella huumorilla ihmisten kohtaloista eikä suuremmin arvosta noiden "ylisuurten" aivojen käyttöä, jotka ovat tehneet ihmisistä juonittelevia ja kaksinaamaisia valehtelijoita. Esimerkki: "Muinaisajan avioliiton teki vaikeaksi se sama muidenkin sydänsurujen matkaansaattaja: ylikokoiset aivot. Tuo hankala tietokone pystyi edustamaan samanaikaisesti niin monia keskenään ristiriitaisia mielipiteitä niin monista eri asioista ja vaihtamaan mielipidettä ja puheenaihetta niin nopeasti, että ahdinkoon joutuneen miehen ja vaimon keskustelu saattoi muodostua kuin kahden sokon taisteluksi rullaluistimet jalassa."
Herkullista yhteiskuntakritiikkiä tulee lisää: "...monissa miljoonan vuoden takaisissa organisaatioissa nimellinen johtaja erikoistui sosiaaliseen suunpieksäntään ja näennäisesti kakkosmiehen asemassa olevalla henkilöllä oli vastuullaan ymmärtää, miten asiat oikein etenivät ja mitä todella tapahtui."
"... samalla tavalla kuin tämän kirotun laivan kapteeni, näitäkin valtioita johtavat kapteenit, joilla ei ole karttaa eikä kompassia ja jotka toimivat pitäen ongelmista merkittävimpänä sitä, miten säilyttää omanarvontuntonsa."
"Muuten, siitä miljoonan vuoden takaisesta käsittämättömästä intoilusta siirtää ihmisen toimintoja koneille niin paljon kuin mahdollista: mitä muuta se olisi ollut kuin tunnustus, ettei aivoista ollut hitonkaan apua?"
Alkoholin käytöstä todetaan: "On edelleenkin mielenkiintoinen mysteeri, miksi niin monet meistä miljoona vuotta sitten tyrmäsivät vähän väliä huomattavan osan aivoistaan. Voi olla, että yritimme osaltamme auttaa evoluutiota oikeaan suuntaan - kohti pienempiä aivoja."
Kirjan kerrontaan tuo lisää huumoria Mandarax-niminen kannettava käännöskone, johon on tallennettu tuhansia sitaatteja kirjallisuudesta. Näitä sitaatteja Vonnegut heittää sopivan epäsopiviin kohtiin.
Sinijalkasuulat ja niiden soidintanssi ovat nekin tärkeässä roolissa tarinassa
Galapagos viljelee melkoisen mustanpuhuvaa huumoria, joka ei varmaankaan ole kaikkien makuun. Pidin todella paljon tästä teoksesta, vaikka välillä tuntuikin vatsanpohjassa siltä kuin olisi ollut vuoristoradalla.
Vonnegutin toinen "maailmanlopun" romaani on Kissan kehto (Cat's Cradle, 1962). Luin sen englanniksi. Sitä(kin) voitaneen pitää jonkin sortin scifi-romaanina, sillä se kertoo atomipommin yhden kehittäjän, Felix Hoenikkerin (toki fiktiivinen henkilö), tarinan ja sen miten hänen toinen pelottava keksintönsä, nimeltään ice-nine, jäädyttää lopuksi koko maapallon. Vain muutama asukas jää eloon aivan kuten Galapagoksessa. Tässä mustan huumorin sävyttämässä kirjassa parodioidaan niin tiedettä, teknologiaa, uskontoa (esitellään valheisiin perustuva "bokononismi"-kultti), asevarustelua kuin ihmisten pakkomielteistä ryhmiin kuulumisen tarvettakin. Vonnegutille myönnettiin antropologian maisterin arvo tämän teoksen ansiosta eli se kävi tieteellisestä lopputyöstä. Kissan kehto ei ollut niin mukaansa tempaava kuin Galapagos, joten en sitä suosittele niin lämpimästi.
Vonnegutille on omistettu museo ja kirjasto: Home - Kurt Vonnegut Museum and Library (vonnegutlibrary.org) Enemmän tietoa kirjailijasta tarjoaa Vonnegut Society: The Kurt Vonnegut Society | Promoting the Scholarly Study of Kurt Vonnegut, his Life, and Works (cofc.edu)
Kommentit
Lähetä kommentti