Klassikoita ja uudempia kirjoja

Tämän kirjakatsaukseni motto tulee Italo Calvinolta: Mikä satama ottaa sinut vastaan turvallisemmin kuin hieno kirjasto? 

Hermann Hesse: Arosusi (Der Steppenwolf, 1927, suomennos Eeva-Liisa Manner)

Hessen klassikkoteos on aikamoinen lukukokemus, joka herätti minussa mm. seuraavia ajatuksia: Onko kaikessa kyseessä Harry Hallerin mielikuvituksessa tapahtuvat asiat tai huumeiset kuvitelmat? Tai tapahtuuko kaikki oikeasti hänelle? Onko Hermine vain osa Hallerin persoonaa, jonka hän haluaisi kuolevan mutta lopulta ei sitten haluakaan sitä osaa tappaa. Tai olisiko Hermine jopa jokin enkeli tai muu lähettiläs, joka on tullut pelastamaan Hallerin.

Vähän tätä ennen olin lukenut Hessen matkakirjan "Kulkija", joka käsitteli kirjailijan yksinäisyyttä ja kärsimyksiä sekin. Ilmeisen masentuneen miehen teoksia...

Kirja ei ole kuitenkaan pelkästään analyysi depressiivisestä ihmisestä vaan myös kertomus parantumisesta ja itsensä sekä elämän ymmärtämisestä.

Löysin netistä kirjasta tehdyn, ihan kunnianhimoisen elokuvan vaikka toki voisi ajatella ettei tällaisesta kirjasta voi tehdä kunnollista elokuvaa. Pääosassa on itse Max von Sydow. Steppenwolf (1974 film) - Based on Hermann Hesse's famed novel - YouTube

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Runollinen kertomus maailmasta ilmastonmuutoksen tuottaman tuhon jälkeen. Tulevaisuuden Suomesta on jäljellä vain pohjoinen osa muun osan jäätyä meren alle, ollaan Kuusamon tienoilla aavikkomaisen kuivuuden vallitessa. Vesi on kortilla ja päähenkilön omistama lähde on laitonta veden hallussapitoa. Kiinalaiset ovat hallitseva luokka ja heidän poliisinsa tarkkailevat kansalaisia. Sininen merkki maalataan talon oveen, jos sen asukkaat ovat tehneet "vesirikoksen". Taitavasti kirjailija saa teeseremonioiden hillityn ilmapiirin sekä taidokkaiden yksityiskohtien ja loistavan mielikuvituksen avulla aikaiseksi kiehtovan ja suorastaan koukuttavan kertomuksen. 

Maggie Nelson: Sinelmiä (Bluets, 2009, suomennos Kaijamari Sivill)

Hämmästyttävä, erilainen, hauska, viisas ja välillä aika järkyttäväkin. 240 numeroitua ajatelmaa,  lainausta, tieteellistä tekstiä ja heittoa 87 sivulla. Pääsisältönä kirjoittajan rakkaus siniseen väriin, sivujuonina oman rakkaustarinan katkera päättyminen sekä ystävän halvaantuminen. 

Kirjassa annetaan mielenkiintoisia viittauksia ilmeisen kiinnostaviin lukukokemuksiin: Sei Shonagonin "Tyynynaluskirja" tai Isabelle Eberhardtin "The Oblivion Seekers". Kerrotaan myös sinisistä ihmisistä eli tuaregeista ja todetaan että vaikka heidän ihonsa useinkin sinertää johtuen vaatteiden väristä eivät he itse kutsu itseään sinisiksi vaan vapaiksi.

Joitakin esimerkkejä:
35. Näyttääkö maailma sinisemmältä sinisin silmin katsottuna? Luultavasti ei, mutta olen päättänyt ajatella niin (itsetehostusta).
77. "Miksi tuntisin itseni yksinäiseksi? Eikö taivaankappaleemme ole Linnunradalla?" (Thoreau)
111. (alku) Myös Goethe on huolissaan väreistä ja kivusta, mutta kirjoittaa kuin raportoisi suoraan taistelutantereelta: "jokainen altistus määrätylle värille tekee silmälle väkivaltaa ja pakottaa elimen vastarintaan." 
195. Syrjäyttääkö tai korvaako muistiin kirjoitettu ajatus "alkuperäisen" ajatuksen niin kuin albumiin liimattu valokuva?
233. Se että tulevaisuudesta ei ole tietoa, on toisille Jumalan tapa kiinnittää meidät nykyhetkeen. Toisille se on osoitus pahantahtoisuudesta, varma merkki siitä, että koko olemassaolomme on parhaimmillaankin käsitettävä jonkinlaiseksi vitsiksi tai virheeksi.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Nocturnes, 2009, viisi novellia, suomennos Helene Bützow)

Viisi novellia: Iskelmähurmuri, Come Rain or Come Shine, Malvern Hills, Yösoittoja,  Sellisti

Iskelmähurmurissa jo ikääntynyt amerikkalainen tähtilaulaja on Venetsiassa ja palkkaa nuoren kitaristin säestämään häntä viimeisessä serenadissa vaimolleen. Heidän tulee nimittäin erota, koska tähden tulee hankkia itselleen nuorempi puoliso markkinoinnin vuoksi. Laulajaa ihannoiva kitaristi kokee ihanteidensa pettävän pahemman kerran. Sellistissä nuori katusoittaja Venetsiassa saa avukseen amerikkalaisen naisen, joka osaa neuvoa sellonsoiton taidossa. Jostain syystä naisella ei kuitenkaan ole omaa selloa mukana, joka tuo tilanteeseen oman jännitteensä - missä sello on?

Ei huonoja tarinoita, mutta jokin kirjailijan tyylissä jäi kaivelemaan, esimerkiksi farssimaiseksi tarkoitettu "Come Rain or Come Shine" ei naurattanut minua yhtään vaan enemmänkin ahdisti. Tietynlainen pessimismi on vallitseva kaikissa tarinoissa.

J.M. Coetzee: Foe (1986, suomennos Seppo Loponen)

Coetzee on suosikkejani. Lyhyehkön romaanin perusidea on melko hurja eli Robinson Crusoe (tässä nimellä Cruso) saa saarelleen Perjantain lisäksi naisseuraa eli Susan Bartonin, jonka kapinalliset merimiehet pakottavat laivalta avomerelle. Aluksi kuvataan Cruson, Perjantain ja Susanin hämmentävää yhteiseloa (Susan on kertoja), mutta se ei oikeastaan olekaan Coetzeen romaanin pääasia vaan se miten kolmikon tarina päätyy Foen (Daniel Defoen nimi tässä teoksessa) kirjaan vai päätyykö ollenkaan. Susan sekä Foe keskustelevat kirjeitse ja kirjan loppuosassa keskenään tarinasta ja kirjan tekemisestä. Esimerkiksi näin: (Susan)"Näemme siis maalarin valitsevan, sommittelevan ja nostavan esiin yksityiskohtia luodakseen miellyttävän täyteyden maisemaansa. Tarinankertojan sitä vastoin on nähtävä ennalta, missä hänen kertomuksensa episoideissa on lupausta täyteydestä, ja hänen on karstattava niistä niiden piilomerkitykset ja punottava ne kokoon kuin köydeksi." (Foe) "Kirjailijan elämässäni olen usein eksynyt epäilyjen sokkeloon. Olen kuitenkin oppinut pystyttämään tienviitan tai merkkipaalun kohtaan, jossa seison, jotta minulla olisi vastaisilla vaelluksillani jotakin johon palata ja jotten joutuisi entistä pahemmin eksyksiin. Pystytettyäni sen riennän eteenpäin; mitä useammin palaan paalulle (joka osoittaa itselleni oman sokeuteni ja kyvyttömyyteni), sitä varmemmin tiedän eksyneeni, mutta sitä innostuneempi olen samalla siitä, että olen löytänyt takaisin."

Toisena aiheena kirjassa voi nähdä identiteetin pohdinnan, Susan on välillä ihmeissään omasta identiteestään, sitten kielensä menettäneen "kannibaali" Perjantain ja kadonneeksi tyttärekseen esittäytyvän tytön identiteetistä. Selkeää vastausta ei välttämättä saada, kirjan finaalissa Coetzee sekoittaa niin henkilöt, ajan kuin koko kuvatun todellisuudenkin. Lukija ei oikein tiedä missä ollaan ja kuka hänkään on.

François Weyergans: Je suis écrivain (Olen kirjailija, 1989)

Kotikirjastosta tehty löytö. Kirja kirjoittamisesta (tämäkin): Weyergans (1941-2019) oli belgialais-ranskalainen elokuvaohjaaja sekä kirjailija (Ranskan akatemian jäsen vuodesta 2009), jota tässä kirjassa edustaa alter ego "Eric Wein". Alussa kuvataan hyvin humoristisesti hänen kirjoittajanuransa alkua (koululainen kirjoitti vitsikkäitä lappuja koulutovereilleen, mutta jäi kiinni). Seuraa filosofista pohdintaa uskonnosta, koska koulun opettajat olivat katolisia pappeja. Kirjassa edetään aluksi melko kronologisesti kohti oikeata kirjailijan uraa ja sen vaikeuksia (kerrostalossa asuvaa kirjailijaa häiritsevät niin naapureiden metelöinti ja avoimista ikkunoista kuuluvat radiot iltaisin kuin heidän koiriensa haukunta ja ulvonta päivisin). Sitten tyyli vaihtuu: alkaa kirja kirjassa eli kertomus Marc Straussin matkasta Japaniin. 

Marc on (tietenkin) myös kirjailija, joka matkustaa Japaniin saadakseen aiheita teoksiinsa. Seuraa jännittäviä havaintoja Japanista ja sen historiasta sekä kulttuurista. Välillä palataan Ericin mietteisiin. Molemmat, siis Eric ja Marc, pohtivat elämää eri kanteilta, esimerkiksi: Voiko kirjailija käyttämättömine muistiinpanovälineineen vertautua vanhaan kiinalaiseen tietäjään, joka kantoi aina mukanaan kieletöntä soitinta sanoen että soittimeen kätkeytynyt tunnelma riittää minulle, miksi pilata se kielten tuottamilla äänillä.

Japanilaisten (ja myös länsimaisten ihmisten) jatkuvaa työntekoa ja työn kovaa arvostusta miettiessään Marc muistaa että ennen Ranskan vallankumousta ihmisillä oli vuodessa noin 150 pyhäpäivää, jolloin ei tehty työtä. Japanissa kustantajat sulkevat kirjailijat "kansumeen" (säilykepurkki) eli hotellihuoneeseen kirjoittamaan, jotta nämä tekevät työtään riittävällä vauhdilla. Hänen hotellinsa johtaja tekee töitä alkaen klo 6 aamulla ja päättyen keskiyöllä eikä hän halua pitää kahdeksasta vuosilomapäivästään kuin 5 ("jotta työnantaja ei luule että hän ei välitä työstään").

Matkustaminen vieraissa kaupungeissa on Marcille kuin pelisalissa pelaamista - hän ei halua olla turisti vaan antautua ulkoisen todellisuuden avittaman mielikuvituksen valtaan. Hän etsii merkityksiä ja löytää ehkä totuuden buddhalaisesta opista: "Asioiden todellinen olemus on se että niillä ei ole olemusta." Kirjan humoristisessa viimeisessä kappaleessa Eric ja Marc väittelevät siitä kuinka Ericin Marcista kertovan romaanin olisi pitänyt jatkua. 

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja (2017, suomennos Raisa Porrasmaa)

Natsukawa on vuonna 1978 syntynyt lääkäri, joka haluaisi saada ihmiset kohtelemaan toisiaan paremmin. Kirja tahtoo saada meidät arvostamaan lukemista (mielenkiintoista kyllä erityisesti länsimaisten klassikoiden lukemista). Viisaalta vaikuttavia neuvoja annetaankin paljon. Bisnes-ajattelun tuominen kirjallisuuteen saa kovaa kyytiä. 

"Täällä ei ole filosofiaa, ei ideologiaa eikä mieltymyksiä. Vaikka ulkokuori näyttäisi kuinka ylenpalttiselta, kannen avatessa sisältä paljastuu vain lainattujen asioiden sekamelska. Äärimmäinen köyhyys, muuta ei voi sanoa." (kissan kommentti yltiöpäisen koristeellisesta talosta, jossa asui kirjojen suurkuluttaja)

"Kirjat eivät kulje elämän läpi puolestasi. Jos unohdat elää ja vain luet, olet kuin vanhentuneita tietoja pursuava tietosanakirja." (isoisä Rintarolle) ja edelleen: "Lukeminen ei ole aina hauskaa tai jännittävää, Joskus on tarkasteltava jokaista riviä kerrallaan, luettava sama lause yhä uudelleen ja uudelleen, edettävä hitaasti ja vaivattava tosissaan päätään. Tuskallisen puurtamisen seurauksena näkökulma kuitenkin yllättäen avartuu, samoin kuin loputtoman pitkän vuoripolulla tarpomisen jälkeen edessä avautuu äkkiä maisema."

Kirjankustantaja: "Mielikuvituksettomia ihmisiä varten tarvitsee vain lisätä sanat 'perustuu tositapahtumiin' ja painosmäärä nousee pelkästään sillä kymmeniä prosentteja." "Ihmisille, jotka vain ylipäätään haluavat tarttua kirjoihin, tarvitsee vain tarjoilla yksinkertaista tietoa selkeässä muodossa. 'Viisi tapaa menestyä'. Lukija ei ikinä huomaa, ettei menesty juuri siksi että lukee sellaista roskaa. Mutta tärkein tavoite, eli kirjamyynti, saavutetaan ongelmitta."

"Kuristavan arjen keskellä ihminen pystyy keskittymään vain itseensä ja kadottaa kyvyn tuntea myötätuntoa. Sielunsa menettänyt lakkaa kokemasta toisen kipua. Silloin ei tunne enää mitään, vaikka valehtelisi, satuttaisi toista, polkisi heikomman jalkoihinsa. Sellaisia ihmisiä on maailmassa jo kovin paljon." (kissan kommentti)

Minua miellytti (tämän kirjan kohdalla) sadunomainen tarina yhdistettynä viisaisiin huomioihin maailmasta ja elämästä. Suosittelen.

Alejo Carpentier: Barokkikonsertto (1974, suomennos Tarja Härkönen)

Rönsyilevä, hulvaton, mielikuvituksellinen ja musikaalinen pienoisromaani kuubalaiselta kirjailijalta. Teoksen aikana Vivaldi säveltää oopperan "Moctezuma" (tai Montezuma) saaden idean romaanin päähenkilöltä, joka matkustaa Meksikosta Italiaan esiintyen jonkinlaisena atsteekkien hallitsijan inkarnaationa. Hänen palvelijansa Filomeno kommentoi ja esittää välillä ilmeisen jazzahtavia rumpusooloja. Hulppeimmassa kohtauksessa Venetsian karnevaaleilla Vivaldi, Händel ja Scarlatti musisoivat yhdessä Filomenon kanssa. 

Aika heittää kuperkeikkaa ja barokkisäveltäjät näkevät Stravinskyn haudan kommentoiden tämän musiikkia. "Nämä niin sanotut modernit mestarit ovat tavattoman kiinnostuneita tietämään mitä muusikot ennen muinoin tekivät - vaikka olevinaan yrittävät nuorentaa tyyliä. Siinä mielessä me olemme edistyksellisempiä." Nähdäänpä vielä Wagnerin ruumista kuljettava gondolikin. Filomeno kommentoi Wagnerin oopperoita ihmetellen miten seireenit niissä laulavat veden alla ("ei onnistu Teatro Fenicen laitteilla"). Matkan aikana pohdiskellaan Shakespearen teatteria (liian veristä herrojen mielestä), nähdään Turnerin maalaamia maisemia jne. Kieli ja tapahtumatkin ovat välillä roisia, mutta kokonaisuus on mitä mainioin kun vauhtiin tottuu.