Perheeni italian kielen opiskelun innoittamana keksin lainata kirjastosta useammankin italialaisen elokuvan. Hienoja filmejä löytyikin!
Mielestäni elokuva on parhaimmillaan kuvataidetta eli hyvä tarina ei riitä tekemään hyvää elokuvaa, tarvitaan etevää kuvausta. Tällaisia elokuvia on Italiassa tehty ja niitä tuli nyt katseltua useampiakin.
Emanuele Crialese: Nuovomondo (Kultainen portti, 2006)
Loistavasti rakennettu ja kuvattu kertomus Sisiliasta Yhdysvaltoihin muuttavista ihmisistä vuonna 1913. Kielen oppimisen kannalta ei ihan paras elokuva, koska puhutaan paljon vaikeata murteellista italiaa... Päähenkilöitä on kaksi: Salvatore Mancuso (Vincenzo Amato) on köyhä, leskeytynyt talonpoika, joka lähtee perheineen etsimään onnea Amerikasta (mukana hänen kaksi poikaansa, äiti sekä kaksi naimisiin lähtevää nuorta naista). Lucy Reid (Charlotte Gainsbourg) taas on englantilaisnainen, jonka taustaa emme tarkkaan tiedä - miksi hän on Italiassa ja mitä hän kenties pakenee.
Salvatoren perhe lähdössä Sisiliasta, uudet kengät mukana.
Salvatore uneksii luvatuista uuden maailman ihmeistä: jättimäisiä vihanneksia ja hedelmiä.
Unelmiin kuuluu myös joki, jossa virtaa maitoa. Aivan hurmaava hetki katsojalle todistamassa ihmisten yhteisestä toivosta ja ainakin mielikuvituselämän rikkaudesta.
Salvatoren hahmo on mielenkiintoinen: hän on hyvin vähän sivistystä saanut yksinkertainen mies, mutta hänessä on ns. maalaisjärkeä ja syvempääkin ymmärrystä. Lucy on puolestaan sivistynyt ja tietää arvonsa, mutta myös ymmärtää arvostaa Salvatoren luotettavuutta ja hienotunteisuutta. Niinpä he hakevat tukea toisistaan matkan aikana. Jännitteitähän matkan aikana on paljon eikä vähiten perille saavuttaessa kun Yhdysvaltain viranomaiset testaavat maahantulijoiden fysiikkaa ja älykkyyttä aika nöyryyttävällä tavalla. Vuoroillaan Salvatore, Lucy ja Salvatoren äiti kommentoivat terävästi amerikkalaisten asennetta.
Kuvaus on kuten todettua ensiluokkaista. Pääosaan ei suinkaan nosteta kliseemäisiä nähtävyyksiä, kuten vaikkapa Vapauden patsasta (sitä ei ollenkaan näytetä). Lähikuvat ihmisistä hallitsevat, mutta välillä nähdään isompia otoksia esimerkiksi laivan irrotessa Italian satamasta (upea hetki) tai ihmisjoukon saapuessa jonossa New Yorkin sataman vastaanottokeskukseen. Unelmien elokuva monessa mielessä!
Michelangelo Antonioni: Deserto Rosso (Punainen erämaa, 1964)
Antonionin ensimmäinen värielokuva, jonka hän halusi kuvata kuin maalari. Tarinan pohjalla on eksistentialistinen idea: päähenkilö Giuliana (Monica Vitti) ei sopeudu Ravennan teolliseen ympäristöön eikä oikein "uuden ajan" ihmisyyteenkään. Hänen miehensä on tekniikkaa rakastava eikä näytä pystyvän ymmärtämään vaimonsa hätää. Giulianan rakkaussuhde miehensä ystävään Corradoon (Richard Harris!) on häilyvä ja erikoinen, sillä tietyn tasoisesta sopeutumisestaan huolimatta Corradokaan ei ole oikein kotonaan tässä maailmassa vaan haluaa jatkuvasti muutosta ja matkustamista.
Elokuvassa on paljon kuvia, jotka kertovat Giulianan yksinäisyydestä ja vieraantumisesta. Bisnesmiesten oudot bileet satamamökissä tuovat mieleen Fellinin "La Dolce Vitan" dekadenssin. Kuvauksellisesti sekä tunnelmaltaan huikea on Giulianan kertoma tarina pojalleen, jossa hän kuvaa nuorta tyttöä onnellisessa yksinäisyydessä luonnonkauniilla merenlahdella. Rantakalliotakin kuvataan inhimilliseksi ja tarinan tyttö tuntuu saavuttavan täydellisen elämänihanteensa (eli Giulianan unelman päästä pois nykyisestä ympäristöstään).
Hämmästyttäviä "lavastuksia" - lasipulloja odottamassa tehtaan pihamaalla, Corrado mietteissään
Kuvauksessa käytetään paljon hämärtäviä efektejä, joilla korostetaan päähenkilön eristyneisyyttä muusta maailmasta. Antonioni myös värjäytti osia elokuvan maisemista vaaleiksi.
Näkymä satamasta, takana suuri punakylkinen laiva. Giuliana etsimässä kenties pääsyä pois kriisistään.
Elokuva on tosiaan kuin sarja erilaisia maalauksia, joista osa on lähes luotaantyöntävän karuja. Antonioni on kuitenkin sanonut ettei hän halunnut kuvata nykyaikaista teollista maisemaa pelkästään uhkaavana ja rumana, vaan myös omalla tavallaan kauniina.
Deserto Rosson äänimaisema ansaitsee sekin maininnan. Varsinaista musiikkia on hyvin vähän, lähinnä alkutekstien aikana sekä tuossa tytön tarinassa (sekin monotonista sanatonta laulua). Muuten taustana toimivat koneiden, laivojen ja tehtaiden äänet.
Laurent de Bartillat: Maalaukseen kadonnut nainen (Ce que mes yeux ont vue, 2007)
Ranskalaista elokuvaa ja erikoista sellaista. Mielenkiintoinen taiteentutkijoiden työtä kunnioittava teos, jossa on lisäksi sekä jännärin että psykologisen draaman aineksia. Tarinan keskipiste on lähes pakkomielteisesti Antoine Watteaun maalausten historiaa tutkiva nuori taideopiskelija. Tutkimuksessa häntä auttavat omilla erikoisilla tavoillaan professori (joka ei kuitenkaan ole ollenkaan kannustava tietyistä omista syistään) sekä kuuromykkä katutaiteilija (joka taas on eräänlainen Watteaun maalauksen pierrot-hahmon reinkarnaatio). Sylvie Testud vetää pääroolin hurjalla intensiteetillä, katsojakin pelkää miten hänen oikein käy. Kuvauksessa komeinta ovat maalausten tutkimiseen liittyvät lähikuvat ja kuvitelmat.
Jossain vaiheessa näyttää siltä että tutkija katoaa kohta itsekin Watteaun maalaukseen etsiessään useissa teoksissa esiintyvän arvoituksellisen naishahmon taustatietoja. Ovelasti kehitellään teoriaa Watteaun suhteesta näyttelijättäreen ja salanimellä tehdyistä maalauksista. Katsoja oppii mitä kaikkea maalauksissa voikaan nähdä. Ne voivat opettaa meitä katsomaan maailmaa aivan uusin silmin ja esimerkiksi arvostamaan vähäpätöiseltäkin tuntuvien asioiden ja esineiden kauneutta.
Watteaun maalaus "Pierrot" (1719). Elokuvassa kiinnitetään erityinen huomio alhaalla näkyvän aasin inhimillisyyteen - onko kyseessä taiteilijan tapa ilmaista omia tunteitaan?
Jännittävä, kiehtova ja välillä vähän pelottavakin elokuva. Voi suositella, vaikka tiedänkin joidenkin kriitikoiden haukkuneen filmin pataluhaksi.
Ettore Scola: La Cena (Illallinen, 1998)
Aivan loistava komedia, jossa hyvän komedian idean mukaisesti käsitellään hyvin vakavia asioita. Mahtavia näyttelijöitä, kuten Vittorio Gassman, Giancarlo Giannini, Fanny Ardant, Stefania Sandrelli.
Gianninin "soolonumero" huonosti käyttäytyvänä professorina, joka näin haluaa päästä eroon häneen rakastuneesta opiskelijatytöstä, on järisyttävän hauska virtuoosiesitys.
Keittiössä pääkokki saarnaa henkilökunnalleen, tarjoilijoista yksi haaveilee runoilijan urasta, erään naisen pöytään tulee rakastajia jonossa, nuori nainen kertoo järkyttyneelle äidilleen menevänsä luostariin, ravintolan johtaja miettii lähteäkö uuden miehen matkaan jne.
Kamera liikkuu vauhdilla tilanteesta toiseen mutta ovelasti näytetään naapuripöytien reaktioita tietyn pöydän keskusteluun. Ilmeet ovat paljonpuhuvia tässä tunnemyrskyssä. Niin paljon tapahtuu että voi olla hyvä idea katsoa filmi pian uudestaan.
Ravintolan henkilökuntaa keittiössä - kokki saarnaa "nykynuorison" tyhmyydelle.
Professori (Giancarlo Giannini) ja kauhistunut opiskelijatyttö
Nanni Moretti: La Stanza del Figlio (Pojan huone, 2001)
Tämä elokuva ei nyt kuvauksen osalta ole kovin ihmeellinen, mutta erittäin hienosti ja älykkäästi kerrottu tarina suuren tragedian (pojan kuolema) kohtaavasta perheestä. Inhimillisten tunteiden valtava kirjo käydään läpi myös sen kautta että päähenkilö (jota ohjaaja Moretti näyttelee) on psykoanalyytikko ja hänen hätkähdyttävien potilaidensa istuntoja käydään välillä katsomassa. Ihmissuhteiden moninaisuus ja ihmiskohtaloiden hämmentävä rikkaus koskettavat. Elokuvasta jää hyvä ja tasapainoinen tunne vaikka aihe on niin traaginen.
Luca Guadagnino: Io sono l'amore (I am Love, 2009)
Ei ihan parasta elokuvalaatua sittenkään vaikka periaatteessa ihan komea teos rikkaan teollisuusperheen venäläistaustaisesta rouvasta, joka rakastuu poikansa kaveriin. Vähän liikaa kliseitä kuten ruokalajit erotiikan symboleina (rakastaja on kokki), tunteettomat bisnesmiehet jakamassa perintöään, tyttären lesbosuhde ja vielä kunnon perhetragedia päälle. Joitakin komeita kuvia toki ja Tilda Swinton vetää pääroolin tapansa mukaan taidokkaasti (pidättyvä ja uusista tunteistaan hämmentynyt Emma muistutti jossain määrin hänen fantastista nimirooliaan Sally Potterin "Orlando"-elokuvassa).
Federico Fellini: Roma (Fellinin Rooma, 1972)
Luin samoihin aikoihin Martin Scorsesen artikkelin "Elämää suurempi Fellini" Le Monde Diplomatique-lehdestä, jossa hän ylisti Felliniä ja kritisoi voimakkaasti nykyhetken elokuvakulttuuria:
"Pikakelaus eteenpäin (Scorsesen nuoruuden ajoista siis) elokuvataidetta järjestelmällisesti väheksyvään ja halveksuvaan nykyaikaan, jossa elokuva on alennettu ja supistettu pienimpään yhteiseen nimittäjään: sisältöön." Elokuvien tulee olla paljon muuta kuin pelkkää sisältöä, kameran liikettä, leikkauksia, kuvakulmia, keksintää, äänen taidokasta käyttöä (esim. italialaisessa elokuvassa käytetään paljon jälkiäänitystä, joka antaa lisämahdollisuuksia luovuuteen). Scorsese haukkuu markkina-ajattelun kaventavaa vaikutusta elokuvataiteeseen.
Roma on hämmästyttävä, omaelämäkertaa ja fellinimäistä, surrealistista karnevaalitunnelmaa yhdistävä kuvakudos. Vaikea sanoin kuvata tätä taideteosta. Elämäkerrallinen osuus alkaa 1930-luvulta eli Mussolinin ajoista, siitä mennään sota-ajan tapahtumiin ja lopulta 70-luvulle.
Eräässä kohtauksessa metrotyö puhkaisee reiän antiikin ajan taloon: seinämaalauksissa vierailijat näkevät omia kasvojaan (jotka sitten alkavat haihtua näkyvistä). Eri aikakausien kohtaaminen ja yhtäläisyys?
Nyky-Rooman (tai siis 70-luvun) liikenneruuhkaa filmin yhtenä aiheena. Loppukuvat ovat myös hätkähdyttäviä - kritisoiko Fellini uutta aikaa ja sen nuorisoa vai onko hänen katseensa sittenkin neutraali ja jopa hyväksyvä?
.jpg)
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti