Luonnotar - Sibeliuksen haaste sopraanoille

Miltä olisi kuulostanut Jean Sibeliuksen säveltämä Kalevala-aiheinen ooppera? 

Sellaista hän suunnitteli ja luonnostelikin ainakin mielessään. Oopperan ensimmäinen kohtaus olisi saattanut olla jotain sellaista kuin sopraanolle ja orkesterille sävelletty noin 9 minuutin mittainen "Luonnotar". Se on vaikuttava teos, jota ei kuitenkaan kuulla kovin usein johtuen ainakin siitä että laulajan osuus on hyvin vaativa.
Teoksen tonaalisuus on haasteellinen, sen sävelkulut vaihtelevat eritasoisin sävelaskelin eivätkä orkesterin jännittävät soinnut useinkaan tue laulajaa (laulaja on myös alkupuolella osin kokonaan ilman säestystä). Lisäksi lauluosuus kulkee korkeudeltaan pääosin aika matalalla mutta nousee välillä nopeasti hyvin korkeisiin säveliin, jotka tulee laulaa sekä fortessa että pianissimossa (mm. Sotkan "Ei, ei, ei" - huudot). Suomen kieli ja vieläpä sen kalevalainen tyyli eivät tietenkään helpota teoksen kansainvälistä leviämistä.

Joseph Alasen Luonnotar-maalaus

Sibeliuksen Luonnottaren teksti on muokattu Kalevalan maailman synnystä; säveltäjän versio on selvästi lyhyempi ja joissain kohdin on pantu "mutkat suoriksi" sovitettaessa sanoja musiikkiin. Tässä laulun teksti:

Olipa impi Ilman tyttö
Kave, Luonnotar korea
Ouostui elämätään
Aina yksin ollessansa
Avaroilla autioilla
Laskeusi lainehille
Aalto impeä ajeli
Vuotta seitsemänsataa

Vieri impi, veen emona
Uipi luotehet, etelät
Uipi kaikki ilman rannat
Tuli suuri tuulen puuska
Meren kuohuille kohotti
”Voi poloinen päiviäni
Parempi olisi ollut
Ilman impenä elää
Oi, Ukko Ylijumala
Käy tänne kutsuttaissa.”

Tuli Sotka suora lintu
Lenti kaikki ilman rannat
Lenti luotehet etelät
Ei löyä pesän sioa
”Ei, ei, ei
Teenkö tuulehen tupani
Aalloille asuinsijani
Tuuli kaatavi
Aalto viepi asuinsijani.”

Niin silloin veen emonen
Nosti polvea lainehesta
Siihen sorsa laativi pesänsä
Alkoi hautoa

Impi tuntevi tulistuvaksi
Järkytti jäsenensä
Pesä vierähti vetehen
Katkieli kappaleiksi
Muuttuivat munat kaunoisiksi
Munasen yläinen puoli
Ylhäiseksi taivahaksi
Yläpuoli valkeaista
Kuuksi kuumottamahan
Mi kirjavaista tähiksi taivaalle
Ne tähiksi taivaalle

Tuo lopun "tähdiksi taivaalle" päättää teoksen joidenkin mielestä liian lyhyeen ja hiljaiseen finaaliin. Minusta se on kuin helpottunut huokaus; luomistyö on tehty ja meidät ympäröi taivaan kauneus. Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna taas näki lopussa "1960-luvun musiikillisten avaruusnäkyjen enteen" - ehkä ajatellen jotain sellaista kuin György Ligetin "Atmosphères"?

On todella kiinnostavaa kuunnella eri laulajien ja orkestereiden tulkintoja tästä mestariteoksesta. Korostuuko maailmansynnyn salaperäisyys ja outous vai sittenkin Luonnottaren ja Sotka-linnun inhimilliseltä vaikuttava hätä. Linkitän muutamia esimerkkejä erityyppisistä esityksistä.

Sibelius-viikko 1955: Sopraano Elisabeth Schwarzkopf Jean Sibeliuksen Luonnottaren solistina | Yle Areena – podcastit Helsingin kaupunginorkesteri/Tauno Hannikainen 14.6.1955

Harvinainen arkistolöytö. Laulajalegenda Schwarzkopf kehui teosta sanomalla että se oli parasta mitä hän on laulanut. Hän hoitelee suomen kielen mielestäni todella hyvin, pidän hänen tavastaan antaa sanoille merkityksellisiä painotuksia. Tulkinnassa on loistava tunnelma, tämä on kiehtova, liikuttava kertomus. Pari korkeaa säveltä tulee aavistuksen epäpuhtaasti, joka kertoo siitä millainen haaste oli kyseessä.

Luonnotar for Soprano and Orchestra, Op. 70 - YouTube Phyllis Curtin, New Yorkin Filharmonikot/Leonard Bernstein 1970

Legendaarinen kapellimestari ottaa teoksen orkesteridraamasta kaiken irti (kuulemma Bernsteinille oopperakin oli sinfoniaa, jossa laulajat ovat mukana). Curtin ääntää vanhaa suomea varsin hyvin, paremmin kuin moni muu ei-suomalainen laulaja. Laulu ei ole kuitenkaan kovin tunnepitoista eli sanoisin että tulkinta kallistuu mystiikan puolelle.

Luonnotar-sävellyksen alkuidean voi jäljittää vuoteen 1894, jolloin Sibelius kehitteli oopperaluonnosta päähenkilöinä Väinämöinen ja Luonnotar. Vuonna 1902 hän taas suunnitteli "loitsua" sopraanolle ja suurelle orkesterille ja sitten vuosina 1905-1906 hän sävelsi orkesteriteosta "Luonnotar", joka sai kuitenkin viime hetkillä nimekseen "Pohjolan tytär"Sibelius viimeisteli sen oikean Luonnottaren heinä-elokuussa 1913 lyhyen sävellysprosessin jälkeen.

Sibelius vuonna 1913.

Suomen ensiesitys oli tammikuussa 1914 (kun taas kantaesitys Englannin Gloucesterissa oli ollut syyskuussa 1913). Kapellimestarina oli Georg Schnéevoigt ja solistina Aino Ackté, jolle teos onkin sävelletty ja omistettu. Tarkimman kuvauksen esityksestä antoi Aino Sibelius kirjeessään puolisolleen. Ihastuttava teksti löytyy Jean Sibelius-verkkosivulta Luonnotar (sibelius.fi) 

"Se [Luonnotar] oli kerrassaan suuremmoinen. Aivan jättiläismäinen, mitä aiheen käsittelyyn tulee. Tavalliset ihmiset eivät ymmärtäneet luulen yhtään mitään. Se oli kuin outo kotka kaiken olemisen alku-avaruudesta. Olin niin haltioissani, etten tahtonut seisaallani pysyä. (...) Kaksi vanhaa rouvaa edessäni olivat kauhuissaan koko sävellyksestä. Aivan epähyväksyvin miinein [ilmein] seurasivat alusta alkaen ja joutuivat miltei inhon raivoon. Kerrassaan olivat koomillisia. Muuten kuunneltiin suurella respektillä. (...) Meillä on Schneevoigtin kanssa niin toverillinen suhde, että voimme niin vapaasti keskustella. Molemmat pidimme orkesteri-osaa liian vähän-kuuluvana. Siinä oli niin suuri distanssi laulun ja orkesterin välillä. S. väitti että de ä Jeangens fel ["Se on Jeanin vika".] Sitä en kuitenkaan tahtoisi myöntää. Ja itsekin sitte sanoi että A. A. [Aino Ackté] oli laulanut sen liian "mänskligt" [inhimillisesti]. Tiedätkös se oli niin väkevä, se hänen esityksensä ja itse timbre [äänenväri] vaikutti paksulta vereltä. Ymmärrätkö? Hyvin geniaalisesti [nerokkaasti] hän sen muuten esitti, nimittäin niin suurissa piirteissä. Vaan liian suurella passionilla. Orkesteri vaikutti paljon enemmän 'visionäriltä'."

Aino Ackté muuten itse sanoi tiettävästi että lauluosuus on "mielettömän vaikea".

Sibelius puolestaan kirjoitti myöhemmin päiväkirjassaan omasta laulumusiikistaan näin: "Absoluuttinen musiikki jota kirjoitan on niin yksinomaan musikaalista ja tarkkaan ottaen ”riippumatonta” sanoista, että niiden resitointi ei kuulu asiaan." Ei siis saa tulkita liikaa!

Luonnotar, Op. 70 - YouTube Soile Isokoski, Helsingin kaupunginorkesteri/Leif Segerstam 2006
Tietynlainen klassikkolevytys. Isokoski on hyvin herkkä tulkitsija eli lauloi hän melkein mitä tahansa niin kuulija liikuttuu. Kiinnostava on hänen tapansa käsitellä tekstiä, se on hyvin täsmällistä ja välillä melkein "staccato". Segerstam tuntuu korostavan orkesteriosuuden salaperäistä luonnetta, pianissimot ovat vaikuttavia. Fortet ovat toki tälle kapellimestarille tyypillisesti myös komeita.

Luonnotar, Op. 70: (Moderato - Tranquillo assai) - YouTube Gwyneth Jones, Lontoon sinfonikot/Antal Doráti 1970
Minulla oli tilaisuus kuulla Gwyneth Jonesin laulamana tämä teos Helsingissä ja se oli valtavan hieno elämys. Iso dramaattinen Wagner-ääni tuntuu sopivan loistavasti Luonnottareen, forte-kohdissa ei ole mitään ongelmia ja ääni välittää teoksen ihmeellisen mystisen tunnelman ("olemisen alkuavaruus" kuten Aino Sibelius kirjoitti). Ehkä sekin tosiasia että hänen suomensa kuulostaa erityisen arkaaiselta tuo maailman synnyttämiseen sopivaa sävyä. Olisikohan tämä minun suosikkini? 

Walesilaista Jonesia (synt. 1936) voi kuulla ja katsoakin esim. Brünnhildenä Bayreuthin kulttimaineeseen nousseessa Ringissä vuosilta 1976-80 ("Jahrhundertring", video löytyy) ja Wagnerin oopperaroolien (Isolde, Kundry, Senta) lisäksi hän levytti mm. Verdin (Aida, Otellon Desdemona), Straussin (Salome, Elektra, Ruusuritarin Marsalkatar) ja Beethovenin (Fidelio, löytyy myös videona) oopperoita.

Gwyneth Jones Richard Straussin oopperassa "Die Ägyptische Helena" (kuva vuodelta 1979)

Luonnotar Op. 70 (1997 Remastered Version) - YouTube Taru Valjakka, Bournemouthin sinfonikot/Paavo Berglund 1976
Taru Valjakan esitys ei ehkä kuulu eniten soitettuihin, mutta hän on todella hyvä - hän ylläpitää teoksen jännityksen ja salaperäisyyden. Joku saattaisi kaivata ääneen lämpimämpää sointia. Berglund löytää englantilaisorkesteristaan upeat tehot niin hiljaisiin jaksoihin kuin komeisiin crescendoihin, hän on Sibelius-tulkitsija parhaasta päästä.

Sibelius: Luonnotar (2012 Hannigan/Rattle) - YouTube Barbara Hannigan, Baijerin Radion sinfonikot/Simon Rattle 2012 konserttiäänitys
Usein Suomessakin nähty kanadalaislaulaja yllättää. Liian suurta "passionia" vai ei? Minua tämä tulkinta miellyttää kovasti, Hanniganin tavassa laulaa on kohtalonomaista jännitettä kuin Luonnottaren pelkoa miten tässä oikein käy (äänen vibrato tuntuu sekin luontevalta tähän). Orkesteri komppaa mainiosti tätä kohtalokkuutta. Laulaja selvittää vaikeat kohdat  hämmästyttävän taidokkaasti, vaikka ei ole mikään suuriääninen dramaattinen sopraano.

Vaikuttava levykansi (Curtin/Bernstein)




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mohamed Mbougar Sarr kirjoittamisen salaisuuksien jäljillä

Helsingin taidekesää 2023 - klassikoita

Sopeutumattomat - kolme kirjaa