Sarvikuonoja ja muuta politiikkaa

Miten ihmisiä alistavia poliittisia järjestelmiä kuvataan kirjallisuudessa? Mielenkiintoisia vastauksia löytyy niin näytelmistä kuin satiireista tai tietokirjoista. Kumpi onkaan tehokkaampi kuvaamaan poliittisen manipulaation vaaroja: fakta vai fiktio? En laittanut kirjoja paremmuusjärjestykseen.

Jorge Luis Borgesin kirjasta "Viisi aihetta" löytyy tähän yhteyteen sopiva miete: "Kaikki on abstraktio, kun taas jokainen yksilö on todellinen."

Eugène Ionesco: Sarvikuono (Rhinocéros, 1959)

Huikea ja pelottavakin surrealistinen näytelmä, jossa ihmiset toinen toisensa perästä muuttuvat sarvikuonoiksi. Näytelmän henkilöt huomaavat aluksi että väkivaltaiset sarvikuonot lisääntyvät. Tosin ensin pohditaan ovatko sarvikuonot afrikkalaisia vai aasialaisia ja todetaan että ranskalaiset kyllä ovat näiden sarvikuonojen yläpuolella (satiiri rasismista). Kun he kauhukseen tajuavat että yhä useampi heidän ympärillään muuttuu sarvikuonoksi, osa kiistää tiukasti että he koskaan voisivat liittyä sarvikuonojen "rhinoceritis"-liikkeeseen. Kuitenkin yksi toisensa jälkeen, myös päähenkilö Bérengerin sivistynyt ja ylimielinen ystävä Jean muuttuu sarvikuonoksi (lausuen että humanismi on kuollut).  Ihmiset, jotka ovat jo menossa kohti "sarvikuonoisuutta", puhuvat pinnallisesti kliseisiä ilmaisuja käyttäen ja heidän logiikkansa on vähintäänkin vääristynyttä (esimerkiksi "kissalla on neljä jalkaa, joten koiranikin on kissa"). Huomiota herättää monien toteamus että ei saa puuttua toisten elämään eli jos joku haluaa sarvikuonoksi niin se on hyväksyttävä.

Näytelmän henkilöt halveksuvat "tavallisen" Bérengerin toimettomuutta ja sentimentaalisuutta. Lopulta jäljelle jäävätkin enää hän ja hänen rakastettunsa Daisy. Kaikki muut ovat sarvikuonoja, jopa tiedotusvälineetkin ovat näiden hallussa (radiosta kuuluu vain mylvintää). Viimein Daisykin muuttaa muotoaan vaikka aluksi suostuu ajatukseen taistella ihmiskunnan puolesta. Tämän jälkeen Bérenger haluaisi myös muuttua sarvikuonoksi ja tarkkailee itseään peilistä odottaen muutosta, mutta kun näin ei näytä tapahtuvan hän vannoo ettei antaudu.

Ionescon (1909-94) mukaan teos on saanut aiheensa erityisesti hänen nuoruutensa kokemuksista Romaniassa. Maassa vaikuttivat juutalaisvastaiset fasistit ("Rautakaarti") ja kirjailija opiskelijatovereineen perusti ryhmän, joka vastusti näiden politiikkaa. Pikku hiljaa yhä useampi opiskelija ja yliopistomies kuitenkin liukeni fasistien puolelle ja lopulta Ionesco jäi melkein yksin oppositioon. Sittemmin hän muutti Ranskaan ja siellä kokemus oli osittain sama, monien kääntyminen natsien politiikan hyväksyjiksi 1940-luvulla. Näytelmähän on sijoitettu ranskalaiseen kaupunkiin ja sen henkilöillä on ilmeisiä esikuvia: Ionesco kritisoi esimerkiksi Stalinin politiikkaa puolustanutta vasemmistolaista Jean-Paul Sartrea, jota edustaa näytelmässä sarvikuonojen toimintaa erilaisin tekosyin puolusteleva Dudard. 

Yhdysvaltalaisen teatterin näytelmäjuliste

Voltaire: L'ingénu (1767, "Luonnonlapsi", suomennos löytyy)

Hätkähdyttävän taitava satiiri, jossa Voltaire irvailee niin katolista kirkkoa, valtion byrokratiaa kuin yleensä aikansa yhteiskuntajärjestystä ja kulttuuria. Voltairen ihanteet eivät ole niinkään kaukana nykyajan edistysaatteista. Ja mikä kirjallinen taituruus! Pitkällistä (kirjan pituus on noin 60 sivua) sanojen pyöritystä ei tarvita, kun Voltaire osaa tiivistää sanomansa ihastuttavilla sanankäänteillä. Esimerkkinä huumorista vaikkapa se että aivan alussa todetaan että Pyhä Dunstan oli ammatiltaan "pyhimys" ja purjehti "pienellä vuorella Ranskan rannikkoa kohden".

Tarinan päähenkilö on Pohjois-Amerikan intiaani Huron, joka on ensin tullut Englantiin ja sieltä Ranskaan ja asettuu sinne. Hänet tunnistetaan ranskalaisten jälkeläiseksi (en ole ihan varma uskoako sitä todeksi) ja aletaan kasvattaa kunnon katolilaiseksi, ehkäpä papiksi. Mutkia matkaan tulee, koska hän ei ihan sopeudu uuden kotimaansa tapoihin ja vielä rakastuu tulisesti eikä toimi rakkaussuhteessaankaan aivan "maassa maan tavalla". Viattomuuttaan hän ajautuu monenlaisiin vaikeuksiin, joista lopulta selviää vain rakastettunsa tekemien suurten uhrausten avulla. Kaunis rakkaustarina on teoksen liikuttavin osa.

Monien mielestä tämä teos on jopa parempi kuin Voltairen tunnetuin satiiri "Candide". Niin taitavasti kielellistä taituruutta käyttäen kirjailija vitsailee oman maansa Ranskan silloisten olosuhteiden kustannuksella. Kirkonmiehet ja aateliset ovat äärimmäisen korruptoituneita elostelijoita, uskonnollinen suvaitsemattomuus on järjetöntä, naisten asema onneton jne. Hauskimpia kohtauksia on se kun kristityksi halajava päähenkilö on Raamatun kertomusten mukaisesti halukas ottamaan kasteen joessa eikä kirkossa, jossa kaikki häntä odottavat. Muutenkin hän joutuu huomaamaan että kukaan ei noudata Raamatun ohjeita.

Voltaire ihailee tietoviisautta ja sitä Luonnonlapsemme opiskelee vankilassa, jossa jakaa sellin viisaan jansenistin kanssa (jansenistit olivat katolisia, joiden näkemykset kuitenkin tuomittiin mm. jesuiittojen taholta). Nykylukijaa ehkä arveluttaa loppuratkaisu, jossa Huron sopeutuu systeemiin ja astuu kuninkaan armeijan palvelukseen. Voltaire oli pohjimmiltaan valistuneen kuningaskunnan kannattaja, hänen mielestään tasavalta sopi vain hyvin pieniin maihin.

Erään painoksen mainio kansikuva

Ranskankielisen version kirjasta voi ladata itselleen TV5Monden loistavasta klassikkokirjapalvelusta: L'Ingénu - Bibliothèque NUMERIQUE TV5MONDE

Sasha Filipenko: Un fils perdu (2014, venäjäksi Бывший сын, "Entinen/kadotettu poika", ei suomennettu)

Valkovenäläinen Filipenko on nykyään maanpaossa oleva kirjailija, joka kirjoitti teoksensa 30-vuotiaana ja sillä hän halusi kuvata maansa onnetonta tilaa diktaattorin alaisuudessa. Sekä 10 vuodeksi koomaan joutuva päähenkilö että muu kuvaus vertautuvat Valko-Venäjän "katoamiseen" elävien kansakuntien joukosta.

Tehokas tarina, jossa ajaudutaan katastrofista toiseen. Päähenkilö, 16-vuotias Francysk joutuu ihmisjoukon puristuksiin, kun nämä pakenevat rankkasadetta metroasemalle ja aseman ovet on suljettu (perustuu tositapahtumaan kuten muutkin kirjassa kuvatut onnettomuudet). Hän ei kuole kuten kymmenet muut, vaan vaipuu koomaan ja vain hänen isoäitinsä uskoo hänen vielä heräävän. Isoäiti tuo potilaan huoneeseen television ja lukee hänelle uutisia, kertoo asioita jne uskoen että poika kuulee. Valitettavasti isoäiti kuolee hieman ennen kuin poika oikeasti herää koomastaan. Kunnian ottaa hänen äitinsä uusi mies eli sairaalan lääkäri, vaikka hän oli ollut sitä mieltä ettei tämä ikinä toivu ja hoito voitaisiin lopettaa. Francyskin äidille, joka ehti jo hylätä poikansa, tilanne on järisyttävä ja hänen tunnontuskansa/pelkonsa on kirjan psykologisesti parhaita kohtia.

Korruptio on maan tapa ja poliisi valvoo kaikkialla. Opposition mielenosoitukset tukahdutetaan väkivaltaisesti, lopussa oppositiomielinen Francysk on mukana verilöylyyn päättyvässä mielenosoituksessa. Lukijalle annetaan vaikutelma että hän pääsee pakenemaan Saksaan, jossa hän on lapsena käynyt erään perheen luona lomailemassa ja nämä ottavat hänet vastaan. Saksalaisperheen elintaso toimii kirjassa vastakohtana Valko-Venäjän kehittymättömyydelle ja köyhille oloille. 

Kirja on taitava kuvaus elämästä diktatuurissa ja valheessa, joskin minulle se oli tarinaltaan jotenkin ennalta arvattavissa oleva - juuri näin se lehdissäkin kerrotaan. Tekstiin tuovat väriä henkilöiden ajatusmonologit sekä monet laulujen ja runojen sanat (useat valkovenäjäksi, eli kielellä jonka käyttöä on Lukashenkon aikana pyritty estämään ja venäjästä on tehty maan pääkieli).

Toivokaamme että kirjailijan toivomus toteutuu: "Toivon että jonain päivänä tämä kirja lakkaa olemasta ajankohtainen kotimaassani."

 Jason Stanley: Näin toimii fasismi (2018, suomennos Tapani Kilpeläinen)

Yhdysvaltalaisen filosofin kiinnostava yhteenveto siitä mitä on fasismi, miten se uhkaa demokraattisia yhteiskuntia ja myös miten yllättävän monet poliitikot ovat viime aikoina ottaneet fasistisia ideoita politiikkansa välineiksi. Tein itselleni muistiinpanoja ja niitä seuraavassa enemmän tai vähemmän järjestyksessä.

Kirjassa on kymmenen lukua:
Myyttinen menneisyys
Propaganda
Anti-intellektuaalisuus
Epätodellisuus
Hierarkia
Uhrius
Laki ja järjestys
Seksuaalinen ahdistus (kaikenlaiset seksuaalivähemmistöt ovat uhka)
Sodoma ja Gomorra (vihollinen on paheellinen)
Arbeit macht frei (työn korostaminen)

Fasistisen politiikan veto on voimallinen. Se yksinkertaistaa inhimillisen olemassaolon kun taas demokraattinen, moniarvoinen yhteiskunta voi olla hyvin jännitteinen ja vaatii ihmisiltä tietyn määrän empatiaa, oivallusta ja kiltteyttä. Fasismi haluaa poistaa jännitteet, poistaa erot perheiden, työpaikkojen ja yhteiskunnan käytäntöjen ja rakenteiden välillä. Kaikki instituutiot toimisivat  fasismissa "Führer"-periaatteella: isä on perheen johtaja, toimitusjohtaja liikeyrityksen ja autoritaarinen johtaja valtion "isä" tai toimitusjohtaja. Kirjoittaja provosoi: Kun demokratiassa äänestäjät isoavat valtion päämieheksi toimitusjohtajaa, he reagoivat omiin julkilausumattomiin fasistisiin impulsseihinsa. 

Fasismi antaa vertailukohdaksi "ne", joiden oletettu laiskuus korostaa "meidän" hyveellisyyttämme ja kurinalaisuuttamme. Voimakas johtaja auttaa meitä tajuamaan maailmaa. Hänen suorapuheisuutensa maailman "ansaitsemattomista" ihmisistä tuntuu raikkaalta. Fasistinen politiikka vaanii ihmisen heikkoutta,  joka saa oman kärsimyksemme tuntumaan siedettävältä kun tiedämme että halveksimamme ihmiset pannaan kärsimään enemmän.

Terve demokratia kohtelee kaikkia kansalaisia oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti, vallitsee ihmisten keskinäinen kunnioitus. Fasistinen laki ja järjestys -retoriikka sen sijaan jakaa kansalaiset kahteen luokkaan: valitut ja ne, jotka eivät kuulu valittuihin, kunnollisiin kansalaisiin. Fasistisessa politiikassa katsotaan että lakia ja järjestystä rikkovat pelkästään olemassaolollaan naiset, jotka eivät sopi perinteisiin sukupuolirooleihin, ei-valkoiset, homoseksuaalit, maahanmuuttajat, "dekadentit kosmopoliitit", sekä ne, jotka eivät kannata hallitsevaa uskontoa. 

Vaikka libertarismi korostaa yksilön vapauttaa kilpailla markkinoilla, se tukee myös hierarkkisia yhtiöitä. Tästä syystä fasistinen politiikka arvostaa libertarismia. Jo kansallissosialismi tunnisti yksityisyritysten (ja tietenkin myös armeijan) autoritaarisen rakenteen, jota sen politiikka hyödynsi propagandassaan.
Kansallissosialismin ja esimerkiksi amerikkalaisen oikeistopolitiikan yhteisenä sanomana on että hallinnon puuttuminen asioihin yhdistetään vapauden menettämiseen ja hyve löytyy toimitusjohtajan johtajuudesta. Meritokratia, jossa "suurmiestä" palkitaan erinomaisuudesta johtoasemalla, vetosi Hitleriin: voimakkaiden tulee hallita heikkoja. Yksityiset työpaikat on järjestetty hierarkkisesti, komentoketjun yläpäässä on käskyjä antava, kaikkivaltias toimitusjohtaja (fasistisessa politiikassa unohdetaan toki johtokunta, jolle toimitusjohtaja on vastuussa).

Kirjoittaja päättää kirjan yhteenvetoon: Miten säilytämme yhteisen ihmisyyden tunnun, kun pelko ja epävarmuus saavat meidät pakenemaan myyttisen ylemmyyden lohduttavaan syliin etsiessämme turhaan arvokkuutta? Hän näkee lohtua edistyksellisissä yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka ovat historian aikana saaneet paljon aikaan ja herättäneet empatiaa.
Tärkeänä toteamuksena on että fasistisen politiikan pääkohde on sen tarkoitettu yleisö, jonka se pyrkii houkuttelemaan illusoriseen otteeseensa, värväämään valtioon, jossa jokainen ihmisen aseman  "arvoiseksi" arvioitu alistetaan yhä enemmän massaharhalle. Ne, joita ei tuohon statukseen oteta, esitetään jossain vaiheessa raiskaajiksi, murhaajiksi, terroristeiksi.

"Kieltäytymällä joutumasta fasismin myyttien lumoihin pysymme vapaina olemaan tekemisissä toistemme kanssa, kaikki meistä vajavaisina, kaikki meistä ajattelultamme, kokemukseltamme ja ymmärrykseltämme osittaisina mutta ei kukaan meistä demonina."

Jan-Werner Müller: Mitä on populismi? (2017, suomennos Tapani Kilpeläinen)

Mielenkiintoista oli että tämä kirja käsittelee pitkälti samoja ilmiöitä kuin Stanleyn fasismia kuvaava kirja. "Todellisen kansan" edustajat haluavat päästä valtaan. Suunnilleen samat poliitikkojen nimetkin toistuivat molemmissa kirjoissa... Keskityin siis enemmän edelliseen kirjaan, joka analysoi syvemmin ilmiötä.