Sopeutumattomat - kolme kirjaa

Luin kolme kirjaa, joita yhdistää päähenkilöiden sopeutumattomuus yhteiskuntaan ja vallitsevaan kulttuuriin. Toki tämä ilmenee varsin eri tavoilla ja kirjoittajien tyylit poikkeavat toisistaan melkoisesti.

Jollain tavalla koin seuraavan Augusto Monterroson, lyhytproosan mestariksi nimitetyn kirjailijan "minikertomuksen" Dinosaurus kuvaavan tätä elämään sopeutumattomuuden teemaa mainiosti:

Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä. (kirjasta "Kootut teokset ja muita kertomuksia", 1959, suomennos Tarja Roinila)

Jack Kerouac: Satori Pariisissa (1965, suomennos 2014 Jarkko S. Tuusvuori)

Merkillinen matkakirja, jossa maineikas beat-kirjailija yrittää löytää sukujuuriaan Bretagnesta siinä kuitenkaan erityisemmin onnistumatta. Kirja on enemmänkin sarja kommelluksia aiheesta mitä voi mennä matkalla pieleen (varsinkin kun tärkeintä on saada lasillinen tai pullollinen konjakkia aina kun mahdollista). Ihastuttavan rempseää meininkiä ja tekstiä on ihana lukea! Kerouac leikkii sanoilla ja viittauksilla niin omaan kuin yleisempäänkin historiaan, niin että kääntäjälle täytyy nostaa hattua. Ranskan kielestä kiinnostuneelle tämä on myös mainio kirja, kun kirjailija kertoo oman amerikkalais-bretonilaisen ranskan kielensä ja paikallisten ranskalaisten kielen (tai kielten) eroista välillä riidellen siitä miten jokin sana pitää lausua.

Itse kertomus on pituudeltaan 102 sivua, mutta sitä seuraavat kääntäjän antamat selvennykset ja lisätiedot - 71 sivua!

Satori on määritelty zen-buddhalaiseksi termiksi, joka tarkoittaa usein äkillistä, järjenkäyttöä tarvitsematonta tai ylintä järjenkäyttöä edustavaa valaistumista.

Joitakin tyylillisiä esimerkkejä: 
"Parta ajamatta, mustassa sadetakissa ja sadelakissa, likaisena menen matkoihini, ja rahjustaa löntystän pitkin pimeitä katuja näyttäen amerikkalaiselta jokapojalta vaikeuksissa, oli poika vanha tai nuori, päädyn päästraadalle."

"Saamani ohjeet hotellihuoneen löytämiseksi eivät kehittyneet tahi taantuneet minulle tosiasialliseksi tiili- ja betonirakennukseksi, jossa olisi sisällä peti ja pielus pääni kallistamiseksi."

"Läpivärjäsin hänen ajatustaan tässä ilahdukkeeksenne, ja ellette siitä pitäneet, kutsukaa sitä pavustamiseksi, pistin toisin sanoen tämän syötön tulemaan teille kovana kohopapuna."

Jack Kerouac (1922-69)

Patrick Modiano: Dans le café de la jeunesse perdue ("Kadotetun nuoruuden kahvilassa", 2007, ei suomennettu?)

Hitaasti aukeava, hienovarainen kuvaus nuorista, parikymppisistä ihmisistä etsimässä elämäänsä ja erityisesti kertomus Louki-lempinimen saaneesta nuoresta naisesta. Nobelin palkinnon vuonna 2014 saanut Modiano käyttää taitavasti neljää eri kertojaa, jotka antavat oman sisältönsä tarinaan (yksi on Louki itse, mutta hänkään ei paljasta kaikkea). Kaikki henkilöt liittyvät kirjan otsikon mukaisesti kahvilaan, jossa he tapaavat erilaisissa rooleissa. Sekä Loukin että muidenkin kirjan henkilöiden elämät vaikuttavat ajelehtimiselta ilman määränpäätä, tyhjyyden erilaiset symbolit näyttäytyvät tapahtumaympäristön kuvauksessa. 

Minulla meni aikansa ennen kuin aloin päästä sisään teokseen ja tarinan vääjäämättömään traagisuuteen. Saamme hiljalleen selville tietoja Loukin vaikeasta lapsuudesta, huumekokeiluista, valoisammista hetkistä kirjojen ja rakastetun kanssa, ajautumisesta avioliittoon varakkaan vanhemman miehen kanssa (joka sitten kutsuu kotiinsa yhden kertojista eli salapoliisin, koska Louki katoaa jäljettömiin) jne. Loppujen lopuksi hieno kirja, jota kannattaa lukea tekstiä "makustellen".

Sayaka Murata: Maan asukit (2018, suomennos Raija Porrasmaa)

Tätä kirjaa en suosittele heikkohermoisille enkä ehkä kenellekään. Kirja alkaa lupaavasti kertoen päähenkilö Natsukin lapsuudesta, jolloin hänen sopeutumattomuutensa jo alkaa eikä äidin väkivalta häntä kohtaan ainakaan sitä helpota. Hänen paras "ystävänsä" on nukke, jota hän pitää kaukaa avaruudesta tulleena ja jolta hän saa ohjeita. Natsuki on sitä mieltä että jossain vaiheessa hänkin "palaa kotiplaneetalleen". Maan päällä asiat eivät tosiaankaan suju. Nuori miesopettaja käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen. "Avaruusolioiden" kosto on raaka - tässä vaiheessa aletaan kirjassa ensi kertaa siirtyä kauhuainekseen.
Aikuisena päähenkilö ei missään tapauksessa halua alistua synnytyskoneeksi eikä mielellään työkoneeksikaan yhteiskunnan ("Tehtaan") käyttöön. Häntä vaaditaan menemään naimisiin ja hän löytääkin miehen, joka on aivan yhtä sopeutumaton yhteiskuntaan ja välttelee niin työtä kuin perheen perustamistakin.

Mutta kirjan loppuosa menee ns. "överiksi". Aviopari ottaa kaverikseen Natsukin lapsuudentoverin, he erakoituvat tämän kesähuvilaan ja sitten päästään jopa kannibalismiin asti. Oliko tämä nyt sitten kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikkiä vai mitä, mutta lopputulos oli ällöttävää kauhutarinaa.

Muratan aikaisempi romaani "Lähikaupan nainen" käsitteli sekin ihmistä, joka ei halua olla normaali, yhteiskunnan jatkuvasti eteenpäin pyrkivä jäsen. Siinä Muratan kuvaus on kuitenkin paljon sympaattisempi.