Mohamed Mbougar Sarr kirjoittamisen salaisuuksien jäljillä
Kirja: Mohamed Mbougar Sarr "Miesten syvimmät salaisuudet" (2021, suomennos Marja Luoma ja Sampsa Peltonen)
Kirjan nimi ranskaksi tuntuu paremmalta - "La plus secrète mémoire des hommes". Kyse ei ole pelkästään miesten salaisuuksista eikä oikeastaan salaisuuksistakaan vaan muistista. Muuten suomennos on vaikuttava, tarkistin muutamia kohtia alkuperäisestä ranskalaisesta tekstistä. Ranskalainen vaimoni ihasteli Mbougar Sarrin käyttämää taidokasta ja vivahteikasta ranskan kieltä.
Onko tämä loisteliaasti kirjoitettu romaani, joka voitti merkittävän Goncourt-palkinnon, kertomus kirjailijasta itsestään tai kirjailijana olemisen ongelmallisuudesta tai vieläpä afrikkalaisen kirjailijan identiteettiongelmista? Pitäisi ehkä tarkentaa ja todeta että puhutaan läntisen Afrikan kirjailijoista, sillä sellaisia kirjan päähenkilöt ovat.
Romaanin juoni on lyhyesti seuraava: nuori Pariisissa asuva senegalilaiskirjailija Diégane kiinnostuu 1930-luvulla kirjoitetusta "Epäinhimillisyyden labyrintti"-kirjasta, joka oli pian julkaisunsa jälkeen vedetty painosta ja sen kirjoittaja, senegalilainen T.C. Elimane oli kadonnut jäljettömiin (myöhemmin selviää mitä T.C. tarkoittaa). Kaikki, jotka saavat tuon kirjan käsiinsä, ovat lumoutuneita. Diégane haluaa tietää kuka Elimane oli ja miksi kirja hylättiin. Etsintä johtaa tapaamiseen Elimanen serkun (tai mahdollisesti jopa sisarpuolen) kirjailija Siga D:n kanssa ja tämä sekä antaa ensin kirjan Diéganelle että kertoo sen mitä tietää sukulaisestaan. Historiasta löytyy sitten kiehtovia henkilöitä kuten Elimanen ranskalaistunut isä ja tämän kaksoisveli (Siga D:n isä), joka kasvatti pojan Senegalissa yhdessä pojan äidin kanssa. Selviää että Elimane kirjoitti kirjansa Ranskassa hyvin nuorena, pettyi teoksensa hylkäämiseen, matkusti sen jälkeen Etelä-Amerikkaan etsimään jotakuta (kuka oli kyseessä - se selviää kirjan lopussa) ja seurusteli siellä mm. kirjailijoiden kanssa. "Epäinhimillisyyden labyrintin" kustantajien onneton tarina kerrotaan myös ennen kuin Diégane matkustaa Senegaliin ja löytää "Elimane-palapelin" viimeiset palat sekä myös suuntaviivat omalle elämälleen.
.jpg)
Nuoren senegalilaisen Mbougar Sarrin kirjasta sanotaan että se kertoo elämästä, mutta kertoo se aika paljon myös kuolemasta. Useampi kirjan henkilöistä kuolee tarinan kehittyessä ja useimmiten traagisesti onnettomuudessa tai jopa murhan/itsemurhan kautta (murhista annetaan vihjeitä tai otaksumia, mutta ei varmaa tietoa). Siinä on yksi hämmentävä tekijä tarinassa, mutta kirjailija on halunnut punoa todellisen, välillä henkeä salpaavan draaman. Rankanpuoleisen kertomuksen ympärille hän on kutonut upean kirjallisen kuorrutuksen, mikä sittenkin eniten koukuttaa siihen syventyjää. Toki tarinankertojana Mbougar Sarr on myös kovaa luokkaa, joskin tarinaan liittyvä väkivalta ja melkein liioitellulta vaikuttava dramatiikka ahdisti välillä tätä lukijaa. Tarinan taitavasta kehittelystä tulivat mieleeni mm. vaikutelmat, joita sain Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta (tässäkin käsitellään esimerkiksi pahuuden ja viattomuuden ristiriitaista suhdetta).
Mbougar Sarr vaihtaa kertojaa useampaan otteeseen kirjan aikana ja välillä menee muutama rivi ennen kuin varmistuu siitä kuka oli tällä kertaa vuorossa, kertojan vaihtumisesta kun ei anneta varoitusta. Oikeastaan se ei haittaa, se pitää lukijan hereillä.
Jännittävä piirre on sekin että kirjassa mainitaan monta oikeasti elävää tai elänyttä kirjailijaa, joiden nimiin keksittyjä kommentteja liitetään mukaan. Kaksi Argentiinassa toiminutta kirjailijaa on tarinassa aktiivisesti mukana ja heidän kirjojaan tässä tekisikin mieli lukea, kun tutkiskelin millaisia kirjailijoita he olivat olleet. Kyseessä ovat Witold Gombrowicz ja Ernesto Sabato. Ensin mainittu puolalaiskirjailija oli Argentiinassa jäätyään sinne Euroopan suursotaa pakoon 30-luvun lopulla eikä noussut maineeseen kuin vasta 50-luvun lopulla (ensin hänen kirjojensa julkaisemisen estivät natsit ja sitten kommunistit). Jälkimmäinen on 1900-luvun merkittävimpiä argentiinalaisia kirjailijoita vaikka kirjoitti vain kolme romaania.
Useimmat romaanin henkilöt kulkevat maasta toiseen ja siinä mielessä pohditaan sekä identiteettiä, kulttuurivaikutteita että muita varsin ajankohtaisia ihmisyyteen liittyvä asioita. Helppoa ei näyttäisi olevan kenelläkään, jotkut hylkäävät menneisyytensä tyystin, toiset janoavat takaisin "kotiin" mikä se sitten oikeastaan onkaan. Mbougar Sarr onnistuu luontevasti saamaan mukaan hyvin poliittistakin sisältöä kuvatessaan kolonialismia Ranskan hallitsemissa Afrikan maissa sekä yhteiskunnallisia levottomuuksia nykyajan Senegalissa.
Kirja jätti minuun vaikutelman, joka on osittain väkivaltainen, osittain hyvin lempeä. Koin että se käsittelee henkilöitään lempeän suvaitsevaisesti, hyväksyen heidät omituisuuksineen ja vikoineen.
Suuri kysymys on tietenkin onko kirjan salaperäinen Elimane, jonka sisintä olemusta kaikki etsivät mutta kukaan ei löydä, hävinnyt pelinsä vai sittenkin voittanut? Saattaa olla molempia, sillä hän näyttäisi aluksi menettävän afrikkalaisen identiteettinsä ja varmasti ainakin perheensä, mutta saa tietynlaisen revanssin eurooppalaisuudesta ja palaa lopulta alkulähteelleen kotiin.
Voisi sanoa että teoksen varsinainen päähenkilö on kirjallisuus itse ja sen olemusta, tarkoitusta ja laatua pohditaan eri kanteilta pitkin teosta. Yhtenä teemana on kirjailijan tavoite tai toive kirjoittaa "olennainen" kirja, kaikkien muiden kirjojen perusta, ainutlaatuinen teos. Sitä pohtii niin Elimane päiväkirjassaan kuin Elimanea intohimoisesti etsivä Diégane, ilmeisesti Mbougar Sarrin alter ego.
Muutama herkullinen ote kirjan rikkaasta tekstistä:
(Diégane ja hänen kongolaisystävänsä Musimbwa kritisoivat vanhempia afrikkalaisia kirjailijoita)
" ... meistä tuntui ettemme voineet tai meillä ei ollut oikeutta (se oli sama asia) sanoa mistä tulimme; lisäksi syytimme heitä siitä, että he olivat antautuneet toisten katseen vangiksi, herhiläispesäkatseen, ansaverkkokatseen, suohon upottavan katseen, väijytyskatseen vangiksi, sillä ne katseet vaativat afrikkalaisia kirjailijoita sekä olemaan autenttisia - siis erilaisia - että samanlaisia - siis kirjoittamaan ymmärrettävästi (toisin sanoen niin, että teksti oli markkinoitavissa länsimaisessa ympäristössä jossa he elävät)."
(Diégane kirjoittaa päiväkirjaansa pohdintaa pahuudesta ja viattomuudesta elämässä ja kirjallisuudessa)
"Mitään kaunista ei voi kirjoittaa ilman melankoliaa. ... Avataan vaikka alakulon luukku, ja kirjallisuus pystyy nostamaan aukosta ilmoille valtavan naurun. Kirjaan astutaan kuin mustan, jäätävän tuskan järveen. Pohjalla odottaa kuitenkin yllättäen hilpeä juhlatunnelma: kaskelottien tango, merihevosten zouk, kilpikonnien twerkkaus, jättiläiskalmareiden moonwalk. Alussa on melankolia, ihmisenä olemisen alakulo; vain ihmisellä joka osaa katsoa tuon melankolian syvyyksiin ja saa sen soimaan jokaisessa on taiteilijan - kirjailijan - sielu."
(Elimane puhuu haitilaisrunoilijalle)
"Janoan raikasta tuulenvirettä. Ihmisen kuori on niin raskas... Olisinpa syntynyt ilmaksi: olisin ikuisesti leppeää tuulta, leijuisin sulokkaasti asioiden ja olentojen yllä."
Totta tosiaan - tämä Mbougar Sarrin romaani on kirjoitettu kuten Diégane toteaa: ilman melankoliaa ei synny kaunista. Kaskelottien tangoa en ihan heti teoksen syvyyksistä löydä, mutta on mukana paljon (itse)ironiaa, juhlavan kaunista tekstiä sekä viattomuuttakin. Tällaisen kirjan voi lukea moneen kertaan ja aina löytää jotain uutta pohdittavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti