Miten toimii Degrowth

Talousantropologi Jason Hickelin vuonna 2020 valmistunut kirja Less is more - How Degrowth Will Save the World selvittää perusteellisesti miksi jatkuvan talouskasvun politiikkaa on mahdotonta jatkaa loputtomiin ja miten sen voi korvata. Oheisena yhteenvetoni kirjan teeseistä.

Kasvuimperatiivi

Kapitalismi on järjestelmä, joka on rakennettu kasvuimperatiivin varaan. Kasvu on sille välttämätön tavoite itsessään ilman erityistä muuta tavoitetta. Hickel huomauttaa että kapitalismia on edeltänyt tuhansia vuosia markkinoita ja kaupankäyntiä, joten on väärin väittää että kapitalismi olisi sama asia kuin markkinat ja kauppa.

Kasvutavoitteeksi kapitalismissa on määritelty 2-3 prosentin vuosittainen BKT:n kasvu, jotta suuryritysten voitot olisivat riittäviä. Hickel laskee että 3% kumuloituva vuosikasvu tarkoittaa että maailman talouden tulee kaksinkertaistua 23 vuodessa. Se on valtavaa kasvua, joka vaatii suunnatonta resurssien ja energian käytön lisäämistä. Kaiken lisäksi kasvua mittaava BKT on erittäin huono mittari, jota jo sen kehittäjä Simon Kuznets varoitti käyttämästä talouden kehityksen mittarina. BKT ei ota huomioon palkatonta työtä, hoivatyötä, luonnon hyväksikäyttöä, saastumista, terveysongelmia ja toisaalta se laskee innokkaasti mukaan kaikenlaista negatiivista kuten jätteiden tuottamisen tai lisääntyneet sairaalakäynnit. BKT ilmaisee kapitalismin hyvinvointia mutta ei yhteiskunnan tai ihmisten hyvinvointia.

Onko kasvupolitiikasta ollut hyötyä? Viimeisen 40 vuoden aikana 28% BKT:n kasvun luomasta lisätulosta on mennyt vauraimmalle yhdelle prosentille maailman ihmisistä. Eli 28% tuon ajan kovasta työstä ja resurssien käytöstä on mennyt pienen vähemmistön rikastuttamiseen.

Yhteiskuntiemme kasvutavoite on nykyisin uusliberalismin aikana enää harvoin ihmisten hyvinvointiin liittyvää käyttäjäarvoa hakevaa, vaan keskitytään pääoman kasvattamiseen. Kasvun esteitä puretaan alentamalla ihmisten ja luonnon hintaa. Ikävä kyllä tätä politiikkaa on väkisin ajettu myös globaalin Etelän maihin pakottamalla niitä ”sopeuttamaan” taloutensa. Useimpien maiden taloudellinen kehitys on näin pysäytetty, mutta monikansalliset suuryritykset ovat keränneet voittoja.

Kasvupolitiikka kuluttaa materiaalisia resursseja ennätysmäärin: vuonna 1980 maailman materiaalikulutus oli 35 mrd tonnia, vuonna 2000 50 mrd tonnia ja 2017 jo 92 mrd tonnia. Tiedemiesten arvion mukaan kestävyysraja on tuo 50 mrd tonnia vuodessa. Kuten arvata saattaa rikkaat maat kuluttavat ylivoimaisesti eniten materiaa: 2015 tutkimuksessa rikkaimmissa maissa materiaalikulutuksen ”jalanjälki” oli 28 tonnia asukasta kohden, köyhimpien maiden ryhmässä vain 2 tonnia ja ylemmän keskiryhmän maissa 12 tonnia keskimäärin, kun kestävyysraja olisi 8 tonnia. Vuoden 1990 jälkeen tapahtuneesta kulutuksen kasvusta 81% tulee rikkaista maista, mitä selittävät mm. näiden maiden monimutkaiset tavaranjakelujärjestelmät (esim. valmistus jossain maassa, varastointi ja paketointi toisessa tai jopa kolmannessa).

Kolonialismi on ollut yksi kapitalismin menestystarinan mahdollistajia ja se jatkuu edelleen omalla tavallaan: noin puolet rikkaiden maiden materiaaleista tuodaan köyhemmistä maista ja sitten niistä valmistetuista tuotteista suuri osa viedään takaisin köyhempiin maihin. Vastaava ilmiö koskee ilmastonmuutosta: ilmakehän hiilidioksidimäärissä ratkaisevaa eivät ole tämänhetkiset päästöt vaan varastoituneen hiilidioksidin määrä. Yhdysvaltojen osuus vuosina 1850-2015 on ollut tästä 40%, EU-maiden 29% ja kun otetaan mukaan muu Eurooppa sekä Kanada, Japani, Australia niin saadaan globaalin pohjoisen osuudeksi 92%! Näissä maissa asuu 19% maailman asukkaista. Ikävämpää on edelleen tietää että 82% ilmastonmuutoksen haitoista osuu globaalin Etelän maihin (Climate Vulnerability Monitor, 2010).

Vihreän kasvun Hickel torjuu epäuskottavana vaihtoehtona: Uusiutuvan energian käyttöönotto ei valitettavasti ole riittävän nopeaa eikä vähennä energian käyttöä, kun tavoitteena on jatkuva talouskasvu. Uusiutuvia on saatu 2000-luvulla käyttöön yli 8 megawattituntia vuositasolla (mikä vastaa Venäjän energiantarvetta), mutta samaan aikaan kokonaisenenergian tarve on kasvanut yli 48 megawattituntia vuodessa. Tähän päälle voi yrittää miettiä paljonko materiaaleja tarvitaan esimerkiksi aurinkovoimaloiden tai sähköautojen valmistamiseen, jotta voitaisiin korvata nykyiset vanhemmat teknologiat. Laskelmia löytyy Hickelin kirjasta ja tässä yksi: Jotta saadaan tuotettua tonni akkuihin tarvittavaa litiumia, tarvitaan 2 miljoonaa litraa vettä.

Degrowth - kohtuutalouden ohjelma

1. Lopetetaan tuotteiden suunniteltu vanheneminen. Säädetään pidemmät takuuajat tai pakotetaan tuottajat valmistamaan tuotteita jotka ovat helposti korjattavissa (tällaisia lakeja suunnitellaan jo eri maissa).

2. Rajoitetaan mainontaa. Vuonna 2019 mainontaan käytettiin maailmassa 560 mrd dollaria, mutta oikeasti ihmiset voivat löytää tarvitsemansa tuotteet mm. internetin avulla. Säädetään mainontakiintiöt ja lait estämään manipuloivaa mainontaa, julkisia tiloja (myös verkossa) voidaan vapauttaa mainoksista.

3. Omistajuudesta käyttäjyyteen. Laitteiden yhteisomistus ja yhteiskäyttö.

4. Lopetetaan ruoan tuhlaus. Noin puolet maailman ruoasta menee hukkaan (noin 2 mrd tonnia ruokaa). Rikkaissa maissa tämä johtuu mm. kauppojen vääristyneestä toiminnasta. Köyhissä maissa syynä ovat kuljetuksen ja varastoinnin heikkoudet.

5. Ympäristölle haitallisen tuotannon alasajo. Esimerkkeinä ovat fossiilisten polttoaineiden valmistus, pihvilihantuotanto (60% peltoalasta käytetään siihen vaikka se tuottaa vain 2% ihmisten kuluttamista kaloreista), kertakäyttömuovien tuotanto. Ensimmäisenä keinona olisi näiden alojen tukemisen lopettaminen. Ylikansallisten tuotantoketjujen lyhentäminen siirtämällä tuotantoa lähemmäksi kulutuspaikkaa olisi sekin keino säästää.

6. Tarvittava työ vähenee, joten voidaan lyhentää työaikaa mutta myös laatia kaikille työpaikan takaava säännöstö ja kouluttaa työnsä menettäneet uudelleen.
   Miksi sitten työaikaa ei ole jo lyhennetty, vaikka tuottavuus on kasvanut valtavasti viime vuosikymmeninä? Vastaus on kapitalismin tavassa siirtää lisäarvo yritysten voittoihin ja kasvuun. Työntekijöiltä on vaadittu aina vain kovempaa tekemistä.

7. Vähennetään eriarvoisuutta. Lyhennetty työaika rahoitetaan siirtämällä varallisuutta takaisin pääomalta työvoimalle. Siirtymä on ollut vahvasti toiseen suuntaan viime vuosikymmeninä. Johtajien palkat voitaisiin rajoittaa esim. kuten espanjalaisessa Mondragon-osuuskunnassa: korkeintaan kuusi kertaa pienipalkkaisimman työntekijän palkka. Suuria omaisuuksia tulisi myös rajoittaa varallisuusverolla, sillä niiden omistajat rokottavat muuta yhteiskuntaa vuokraamalla ”ylimääräistä” omaisuuttaan muille kiinteistöinä, lainoina jne.

8. Palveluiden ei-kaupallistaminen. Mm. Lontoon yliopiston tutkimusten (mm. Lontoon yliopisto) mukaan ne olisivat julkisella rahoituksella huomattavasti edullisempia kuin kaupallistettuina. Yleisesti tarjolla olevat terveyspalvelut ja koulutus ovat avain korkeaan elintasoon ja hyvinvointiin, ei korkea kansantulo. Hickel antaa useita esimerkkejä miten kaikkein vauraimmissa maissa ei ole saavutettu hyviä tuloksia, koska palvelut on pääosin kaupallistettu. YK:n tekemien laskelmien mukaan sosiaalisesti korkeatasoinen yhteiskunta on mahdollista saavuttaa noin 10.000 dollarin BKT:lla asukasta kohden. Tämä on alhaisempi kuin maailman maiden keskiarvo!

Lisää lukemista samasta aiheesta tarjoavat mm. Kohei Saiton Slow Down - the Degrowth Manifesto tai Tim Jacksonin Prosperity without Growth ja saman kirjoittajan Post Growth - Life after Capitalism.