Työ tekijäänsä kiittää - vai kiittääkö sittenkään?
Tarkastelussa sosiologi Roland Paulsenin kirja "Arbetssamhället: Hur arbetet överlevde teknologin" ja sen vuonna 2017 julkaistu toinen painos. Suomeksi nimi voisi olla vaikkapa "Työyhteiskunta: Miten työ selviytyi teknologian kehityksestä huolimatta". Teos on tarkoitettu johdatukseksi työn kritiikkiin.
Paulsenin verkkosivut: Hem – Roland Paulsen
Häneltä on suomennettu ainakin teos Entä jos?: Miten kestämme epävarmuutta
Kirjan alkuun Paulsen kertoo sen kummallisen tosiseikan että mitään muuta asiaa ei pidetä nyky-yhteiskunnassa enemmän esillä kuin työtä. Jokainen poliitikko, yritysjohtaja, toimittaja tai kuka tahansa muu korostaa työpaikkojen ja työmahdollisuuksien luomisen, työllisyyden tai työttömyyden torjumisen tärkeyttä. Ehdotetaan sitten mitä tahansa uudistuksia, niin aina kysytään luovatko ne työtä vai menetetäänkö työpaikkoja. Työttömyyttä pahempaa kirousta ei liene olemassakaan ja työttömiä pyritään rankaisemaan yhä kovemmin.
Kuten tiedetään työn tuottavuus on jatkuvasti noussut, suorastaan moninkertaiseksi sadassa vuodessa. Työtä vailla olevia tai vajaatyöllistettyjä ihmisiä on valtavasti, ehkä enemmän kuin koskaan. Siitä huolimatta työhön (niillä joilla sitä on) käytettävä aika ei ole lyhentynyt ja nykyään sitä vaaditaan yhä pidennettäväksi eli pidempiä päiviä ja aina vaan korkeampaa eläkeikää. Teknologian kehitys ei siis ole vähentänyt työpainetta. Mistä tämä johtuu?
Paulsen on tehnyt tutkimusta ja sen perusteella toteaa että erittäin monet kokevat tekevänsä melko merkityksetöntä työtä. Yhdysvalloissa on mitattu työn merkityksen kokemista: esimerkiksi muotisuunnittelijoista, pesulatyöntekijöistä, tullimiehistä vain 10 prosenttia koki työnsä parantavan maailmaa. Toisaalta taas ihmiset saattavat käyttää suuren osan työpäivästään omien asioidensa ja harrastustensa hoitamiseen eli määrätty työaika on monissa tapauksissa liian pitkä tai työntekijät "kapinoivat". Paulsen on käsitellyt tätä kirjassaan Empty Labor: Idleness and Workplace Resistance.
Osa työstä käy yhteiskunnalle vielä kalliiksikin. Britanniassa New Economics Foundation tutki vuonna 2009 että investointipankkiirien tuottamaa yhtä puntaa kohti he aiheuttivat 7 punnan arvosta sosiaalista vahinkoa. Mainostoimistojen johtajien aiheuttama vahinko oli peräti 11 puntaa. Sen sijaan koulujen ja sairaaloiden alemman hierarkian työntekijät toivat hyötyä yhteiskunnalle 10 puntaa per yhden punnan palkkakulu.
A bit rich | New Economics Foundation
Miten suhtautuminen työhön on muuttunut historian aikana?
Antiikin aikana suuret ajattelijat kammoksuivat työtä (joksi he tosin eivät laskeneet omaa filosofointiaan), mutta toisaalta silloin orjat tekivät pääosan ruumiillisesta työstä. Kuitenkin ajattelutapa, jonka mukaan työ on nöyryytys eikä oikeus säilyi hyvin pitkään. Vasta 1500-luvun protestantismin nousu oli vaihe, jolloin työtä alettiin pitää jonkinlaisena arvokkaana velvollisuutena. Kesti kuitenkin aina 1800-luvun teollistumisen alkuun asti että työideologia alkoi hallita yhteiskunnallista ajattelua, kun ihmiset tuli pakottaa kuuliaisiksi työläisiksi teollisuuteen. Työmoraali ja tuottavuus tulivat siten osaksi normia ainakin alemmille yhteiskuntaluokille. Työväenliikekin korosti työtä oikeutena ja työttömyyttä alettiin pitää sekä uhkana että häpeänä. Nykyään työ on sekä velvollisuus että oikeus. Työn tärkeyttä ja oikeutusta on perusteltu niin kansanterveydellä, yhteiskuntaan kuulumisella kuin tasa-arvoisuudellakin.
Työaika oli ennen teollistumisen aikakautta huomattavasti nykyistä lyhyempi, joskin tarkkoja lukuja lienee vaikea löytää. John Maynard Keynes ennusti aikanaan vuonna 1930 teknisen kehityksen ja tuottavuuden kasvun johtavan tulevaisuudessa työajan rajuun lyhenemiseen, jopa 15 viikkotuntiin tai alle. Yhteiskunnat ovat kuitenkin pyrkineet estämään tällaisen kehityksen: Kapitalismi voimakkaine markkinointi- ja mainoskoneistoineen on lisännyt ihmisten kuluttamistarpeita: elämme hyperkulutusaikaa. Valtiot tukevat työllisyyttä harjoittamalla sitä tukevaa vero-, raha- ja avustuspolitiikkaa sekä pyrkimällä mm. palkkaamaan työmarkkinoilta ylijäämäksi jääneet valtion töihin. Jälkimmäinen tosin on yhä vaikeampaa.
Karl Marx ennusti aikanaan että liikatuotannon aikaansaama työttömyys ajaisi kapitalismin alas, mutta se ei ole ainakaan vielä toteutunut.
Työn kritiikki
Kirjan idea on työideologian kritisoiminen, joten lähdetään sen pariin.
Jo 1800-luvulla anarkisti Joseph Proudhon arvosteli ihmisen työnorjuutta. Hän katsoi myös että ihmisten luovuus ajettiin alas kapitalistisen omistamiseen perustuvan talouden ja teollistumisen vaatiman työprosessien osiin hajottamisen/liiallisen erikoistumisen vuoksi. Toinen anarkistiajattelija Peter Kropotkin katsoi että oikeus työhön pitäisi korvata oikeudella hyvinvointiin. Ensimmäinen on palkkaorjuutta, jälkimmäinen jokaisen oikeutta elää hyvää elämää ja saada osuutensa yhteisestä perinnöstämme.
Sosiologi Jürgen Habermas kutsuu aikamme länsimaista politiikkaa negatiiviseksi, kun se aikaisemmin oli positiivinen pyrkien kehittämään ja parantamaan yhteiskuntaa. Negatiivinen politiikka pyrkii ylläpitämään vallitsevaa kapitalismia korjaamalla sen vikatilanteita: Politiikan tehtävänä on kapitalismin pelastaminen siltä itseltään. Oikeiston ja vasemmiston erona on lähinnä kuinka paljon valtiovalta saa säädellä kapitalismia.
Useimmat ihmiset kokevat vapaa-ajan mielekkäämmäksi kuin työn, mutta vaikka talous on jo aikaa sitten tyydyttänyt ihmisten perustarpeet, vaaditaan aina vaan kovaa ja aikaa vievää työntekoa kaikilta. Autoritaarisissa yhteiskunnissa, niin kommunistisissa kuin fasistisissakin, kovaa työtä on aina korostettu ja samaa ideaa on pitkälti ylläpidetty muuallakin korostaen että työ mukamas antaa elämälle tarkoituksen, sosiaalistaa ihmiset ja tekee heistä vielä terveitäkin. (Lukija ihmettelee että nämä asiathan löytää usein paremmin työn ulkopuolelta.) Onko kyseessä keino pitää kansa kuuliaisena vallitsevalle, alistavalle järjestelmälle?
Kirjassa käydään läpi myös työn aiheuttamat terveysongelmat, jotka edelleen tuntuvat lisääntyvän varsinkin mentaalipuolella.
Onko työ keino päästä sisälle yhteiskuntaan ja sen valtarakenteisiin? Mm. monet feministit ovat katsoneet että naisten oikeus työhön on ratkaisevaa. Radikaalimmat feministiajattelijat sen sijaan haluaisivat rikkoa koko yhteiskunnan valtarakenteen ja vapauttaa sekä naiset että miehet alistavasta työorjuudesta. Aikaamme vallitseva meritokratiahan pyrkii sosiaaliseen liikkuvuuteen eikä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Argentiinalainen sosiologi Martha Gimenez on todennut että naiskapitalisti tai ei-valkoinen kapitalisti ei tee maailmasta parempaa kuin valkoinen mieskapitalisti.
Jobless growth - tilanne: taloustuotanto kasvaa mutta työpaikat vähenevät. Paulsen ottaa esimerkin naapurimaasta: Suomessa oli vuonna 1950 100.000 metsuria, nyt vastaaviin töihin tarvitaan vähän yli 1000 henkilöä. Samalla tavalla teknologian kehitys on vähentänyt työn tarvetta kaikkialla. Yritykset, varsinkin suuret sellaiset, pyrkivät jatkuvasti tehostamaan toimintojaan vähentämällä työntekijöitä. Näin tapahtuu huolimatta kasvavasta tuotannosta ja kasvavista voitoista. Sijaiskärsijöinä ovat yhä tiukempaan puristukseen joutuvat jäljelle jääneet työntekijät. Palvelutyöpaikkojen lisääntyminen viime vuosikymmeninä on hidastanut kehitystä, mutta sielläkin rationalisointi ja teknologia vähentävät tarvittavaa (ja merkityksellistä) työtä.
Filosofi Theodor Adorno (mm. teoksessaan Minima Moralia, 1951) oli aikanaan modernin yhteiskunnan ja sen työideologian kriitikko hänkin: Tuotantoprosessille uhrattu elämä pakottaa alistumiseen, jonka vieläpä mielellään näemme omana valintanamme. Suurin osa elämästä tuhlautuu sellaisen järjestelmän ylläpitämiseen, joka varastaa aikaamme mitä voisimme antaa esimerkiksi lapsillemme tai lastenlapsillemme.
Paulsen lainaa useita muitakin merkittäviä ajattelijoita, filosofeja, sosiologeja ja anarkisteja. Andre Gorzin kritiikki kohdistui mm. autoihin ja muihin vastaaviin statusesineisiin, joiden käytännön hyöty on usein vähäinen varsinkin verrattuna niiden valmistamiseen ja hankkimiseen käytettyihin resursseihin (Gorzin vuoden 1973 laskelman mukaan auton ja sen tarvikkeiden sekä polttoaineen ostamista varten ihminen käytti valtavasti työtunteja, minkä pohjalta laskien hän ajoi autoa noin 5 kilometriä per käytetty tunti, kävelyvauhtia).
Työyhteiskunta siis ryöstää ihmisten ajan, jonka voisi käyttää perheelle, ystäville tai vapaasti valittavalle toiminnalle. Työyhteiskunta vaatisi 3,2 kertaa nykyisen maapallon saattaakseen kaikille ihmisille länsimaisen kulutustason. Se on systeemi, joka sallii miljoonien kuolla vuosittain aliravitsemukseen samalla kuin puolet tuotetusta ruoasta menee hukkaan. Tämä arjen kurjuus, normalisoitu elämäntuska pohjaa kulutushysteriaan, maailmankaupan globalisaatioon ja massamedian indoktrinaatioon (aivopesuun). Työpakko, tuotannon ja tarpeiden riippuvuuden irrottaminen toisistaan, kyvyttömyys hyödyntää teknologian tuomaa vapauden mahdollisuutta ovat johtaneet tähän suhteelliseen kurjuuteen, sillä ero sen mitä on ja sen mitä voisi olla välillä ei ole koskaan ollut suurempi.
Mitä keinoja on muutokseen
Paulsen ei esitä mitään jo tuntematonta ratkaisua työideologian murentamiseen. Esille otetaan työajan lyhentäminen, perustulo, yhteisötalous kuten osuuskunnat tai sitten utopistisemmat kehitelmät. Viimeksi mainittuja hän ei kuitenkaan lähde erittelemään.
Perustuloa pohditaan kirjassa enemmänkin: tekisikö kukaan töitä vai onko ihmisillä kuitenkin sisäinen tarve tehdä jotain tuloksellista? Kuka tekisi "paskaduunit"? Vastaus jälkimmäiseen olisi osittain että ne työt jäisivät kokonaan pois ja toisaalta niistä pitäisi sitten maksaa tosi hyvää palkkaa (toisin kuin nykyään, jolloin ne ovat kaikkein huonoimmin palkattuja). Tässä Paulsen näkee perustulon suorastaan vallankumouksellisen potentiaalin: Näin ollen nimittäin niihin mielekkäisiin, vapaisiin ja itsenäisiin töihin ei pystyisi välttämättä houkuttelemaan ketään korkealla palkallakaan, kun työntekijöillä olisi varaa olla riippumattomia. Työnantajien tulisi seurata työntekijöiden asettamia työehtoja ja mieltymyksiä saadakseen jonkun töihin. Tällöin työnantajan tehtävä ei olisi enää houkutteleva vaan siirtyisi sujuvasti yhteiskunnalle/valtiolle eli kapitalismia ei ehkä enää tarvittaisi.
Kommentit
Lähetä kommentti