Lisää lukukokemuksia

 Minulla on menossa "lukukausi" eli luen kirjoja innokkaasti aina kun aikaa siihen löytyy. Tässä joidenkin viime kuukausina lukemieni kirjojen listaa lyhyemmin tai pidemmin kommentein ja selitys miten tulin valinneeksi kunkin kirjan luettavakseni. Teemana tälle kirjoitukselle voisi olla Hermann Hessen toteamus: "Henkisissä asioissa yksityinen on aina massaa vahvempi."

J.M. Coetzee: Nuoruus (lisänimi Kohtauksia syrjäisestä elämästä II, 2002)

Olen lukenut tätä hienoa kirjailijaa aikaisemminkin ja tämän teoksen nappasin kirjastosta kulkiessani siellä jotain mielenkiintoista etsien. Mainio kuvaus nuoren miehen elämän vaikeuksista (ja lähinnä niistä): pitkälti omaelämäkerrallinen teos kuvaa kotimaahansa Etelä-Afrikkaan pettyneen Johnin yritystä menestyä Englannissa. Hänen tavoitteensa on tulla runoilijaksi, mutta vaativat työt tietojenkäsittelyfirmoissa (reikäkorttien tekemistä), epätyydyttävät naisseikkailut jne sotkevat tehokkaasti tietä kohti tavoitetta. 1960-lukua kuvataan kiinnostavasti, samoin päähenkilön vaikeuksia sopeutua uuteen asuinmaahan. Hienoa luettavaa, joskaan ei mitenkään hauskaa.

Ford Madox Ford (1873-1939): Kelpo sotilas (1915) (ja Parade's End, 1924-28)

Coetzeen kirjassa John alkaa tutkia kirjallisuusopinnoissaan Ford Madox Fordia, jonka pääteoksia kehutaan niin vuolaasti että oli pakko tutustua näihin. Fordia (jolla oli saksalainen isä eli oikealta nimeltään hän oli Ford Madox Hueffer, mutta ehkä ymmärrettävästi hän vaihtoi sukunimensä ensimmäisen maailmansodan jälkeen) pidetään englantilaisen kirjallisuuden merkittävänä uudistajana, vaikkei hän ilmeisesti koskaan ole ollut kovin suosittu kirjailija.  Kuitenkin BBC listasi vuonna 2015 Kelpo sotilaan Britannian kirjallisuushistorian 13. parhaaksi romaaniksi (listalla paras oli George Eliotin "Middlemarch").
Ford antoi kirjalleen ensin nimen "The Saddest Story" (Surullisin tarina), mutta se ei kelvannut kustantajalle ja harmistunut tekijä ehdotti piruuttaan uutta nimeä "The Good Soldier". Se hyväksyttiin ja jäi sitten kirjan nimeksi. Tuo sotilas on kirjan neljästä päähenkilöstä ehkä traagisin eli kapteeni Ashburnham. Hänen vaimonsa Leonora sekä yhdysvaltalainen aviopari John ja Florence Dowell ovat ne kolme muuta. John Dowell toimii teoksen epävarmana kertojana, joka ei ole ollenkaan varma muistaako hän asiat oikein ja asioita ei kerrota myöskään kronologisessa järjestyksessä. Tämä "impressionistinen" tyyli oli se Fordin tuoma uudistus englantilaiseen kirjallisuuteen. Häntä on aikanaan sanottu ranskalaisimmaksi englanniksi kirjoittavaksi kirjailijaksi.

Kirjan tarina on monisäikeinen eikä huumoriakaan puutu, mutta melko varhaisessa vaiheessa lukija ymmärtää että olemme menossa kohti tragediaa. Kapteeni on tunteiden vietävissä oleva naistenmies, joka aloittaa suhteen myös rouva Dowellin kanssa. Molemmat naiset ovat ailahtelevaisia ja hermoherkkiä, kriisejä syntyy jatkuvasti. Dowell taas on passiivinen tarkkailija, joka ei oikein tiedä miten tulisi toimia epäonnistuneessa avioliitossaan tai miten muutenkaan hallita monimutkaisia ihmissuhteita. Hän on konservatiivi, joka ainakin aluksi näkee asiat pinnallisesti ja on myös mahdollista että hän kertojana ei tahallisesti kerrokaan asioiden todellista laitaa. En paljasta juonesta enempää, mutta voin sanoa että lukukokemus oli vaikuttava tarinan melodramaattisuudesta huolimatta. Kukahan tekisi tästä oopperan?

Ford Madox Fordin toinen merkkiteos on "Parade's End"  - kolmen romaanin trilogia ensimmäisen maailmansodan ajasta. Tähän jättiläiseen tutustuin katsomalla DVD:ltä siitä tehdyn televisiosarjan (vuodelta 2012). Se ei ainakaan tässä muodossa tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, vaikka kyseessä on varsin jännittävä henkilökuva konservatiivisen jäykästä ja kunniallisesta Tietjens-nimisestä yläluokan kasvatista. Hänen suhteensa kahteen naiseen, avioliittoonsa kyllästyneeseen vaimoonsa sekä uuteen rakkauteensa, poliittisesti aktiiviseen suffragettiin, luo suurimmat jännitteet. Sota ei sinänsä ole pääosassa vaikka tietenkin vaikuttaa voimakkaasti. Teoksen nimi kuvaa vanhan ajan yläluokkaisen "paraati"-elämäntavan loppua, jonka symbolina on  toisaalta Tietjensin elämän perusteellinen muuttuminen sekä uudenlaisen vahvan naisen esiintulo yhteiskunnassa.

Stanisław Lem: Konekansan satuja ja tarinoita (1964)

Scifi-kirjallisuuden mestarin kevyempää osastoa, johon sain vinkin sekä kaverilta että kirjallisuuden ystävien keskusteluryhmästä. Lemin kehittämä terminologia (elektritarit, kosmitehdit jne) on ehkä se hauskin osa näitä tarinoita. Tarkistin varmuudeksi muutamat alkukieliset puolalaiset termit ja yhtä hupaisiksi suomentaja Seppo Sipilä on ne muokannut. Tarinoissa kuvataan toki hyvin inhimillisten koneiden hölmöyksiä ja toisaalta joidenkin niistä viisautta. Väkivalta on aika ikävästi jokseenkin kaikissa kertomuksissa turhankin isossa roolissa. Ihmisiä kuvataan koneiden mielestä vastenmielisinä "limaskoina", varsinkin kun ihmisten tarvitsemat happi tai vesi ovat koneille erittäin vaarallisia aineita. Kivaa luettavaa vähäksi aikaa, mutta sitten aloin kyllästyä kun perusidea tuli selväksi. Puolassa tämä on muuten edelleen koulukirja ja viime vuosi oli maassa nimetty Lem-vuodeksi (kirjailijan syntymästä tuli 100 vuotta).

Karel Čapek (1890-1938): R.U.R. (Rossum's Universal Robots), näytelmä vuodelta 1920, suomennos Eero Balk

Tänä robotiikan ja tekoälyn aikana varsin ajankohtainenkin opus, johon vinkki tuli keskusteluryhmästä. Nerokkaan filosofi Rossumin aikanaan kehittämiä (tosin hänen veljenpoikansa varasti ja muunsi alkuperäisen idean ihmisen rakentamisesta ja aloitti suurtuotannon) ihmisen näköisiä robotteja tehtaillaan tuhatmäärin, koska kysyntää riittää tunteettomille ja väsymättömille työläisille. Kauppa käy kuumana ja tehdas tuottaa loistavasti. Suunnitellaan myös robottisotilaita, kuinkas muuten. Tehtaan johto ideoi tehtaiden perustamista eri maihin ja niissä robotit tehtäisiin toisten maiden roboteista eroaviksi ja opetettaisiin vihaamaan muiden maiden robotteja.

Prologissa kuvataan robottien hämmästyttävää samankaltaisuutta ihmisten kanssa, mutta toisaalta niiden täydellistä persoonattomuutta (niillä ei ole mitään omia ajatuksia tai tunteita).

Kuva varhaisesta näytelmäesityksestä. Prologissa oikealla kolme robottia.

Jotain alkaa sitten mennä pieleen: Alquist, robottitehtaan rakennusjohtaja, lisää joillekin roboteille tunteita kokeilun vuoksi ja ne alkavatkin johtaa kapinaa ihmisiä vastaan. Tehtaan johto pyrkii pakoon "Ultimus"-laivalla mutta he eivät ehdi, robotteja on liikaa.

Roboteilla on kuitenkin ongelma, ne eivät tiedä miten valmistaa uusia robotteja (robottien elinikä on rajallinen) - valmistuksen salaisuus on Rossumin papereissa. Tehtaan johtaja Domin aikoo myydä ne roboteille mutta siinä välissä mekaanista, ihmiset turhaksi tekevää maailmaa inhoava Helena, hänen nuori vaimonsa, on polttanut ne. Robotit tappavat kaikki paitsi Alquistin, jonka he uskovat voivan kehittää valmistuskaavan uudestaan. Hän ei kuitenkaan onnistu. Näytelmän loppu on  jonkinlaista toiveikkuutta herättävä: kaksi robottia, Primus ja Helena, alkaa tuntea inhimillistä rakkautta toisiaan kohtaan ja Alquist lähettää heidät perustamaan kenties uutta elämää.

Huumoriakin löytyy: Domin kuvaa robotteja kertomalla että ne oppivat nopeasti, mutta eivät koskaan keksi uutta. "Ne voisivat aivan hyvin opettaa yliopistossa."
Dominin sinänsä komea haave oli vapauttaa ihmiset työn orjuudesta, nöyryytyksestä ja kivusta. "Halusin, että olisimme tehneet koko ihmiskunnasta maailman aristokratian. Rajoittamattomia, vapaita ja itsenäisiä ihmisiä."
Nimisymboliikkaa: robotti - sanasta robota (taksvärkki tai ilmainen työ), Domin  - herra, Rossum - sanasta rozum (järki), Primus - ensimmäinen, Ultimus - viimeinen.

Kirja on saanut kiehtovia kansikuvia, tässä yksi

Luigi Pirandello: Vino nenä (1926)

Tämän teoksen löysin, kun tutustuin Italo Calvinosta kertoviin artikkeleihin ja siellä se mainittiin fantasia-aiheensa ansiosta. Vasta 2019 suomennettu romaani, jossa päähenkilön eksistenssi kyseenalaistuu, kun hänen vaimonsa huomauttaa että hänen nenänsä on vino. Sen jälkeen tämä Vitangelo Moscarda kehittää hurjia ajatuksia siitä miten hänen persoonansa on se miten jokainen toinen ihminen hänet näkee eikä hän tavallaan ole itse mitään. Lopuksi hän joko tulee hulluksi tai viisaaksi, miten sen nyt sitten haluaa nähdäkin. Haastava kirja, josta ei toki komiikkaakaan puutu.

Italialaisen kirjan kansikuva kuvastaa hyvin Moscardan ideaa että hän on se miten muut hänet näkevät. Kirjan alkuperäinen nimikin tarkoittaa "yksi, ei kukaan ja satatuhatta".

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Tämän kirjan lukemiseen tuli vinkki eräästä lukukerhosta. Päätin lukea sen englanniksi, kun sain tietää että suomennos on käännetty englannista eikä japanista. Yritin parhaani, mutta vaikea oli pitää kirjasta. Omalaatuinen "maagis-realistinen" tarina teinipojasta, joka karkaa Tokiosta maaseudulle etsimään itseään ja muitakin mahdollisesti omaan historiaansa liittyviä henkilöitä. Toinen rinnakkaistarina kertoo merkillisestä, yksinkertaisesta miehestä, joka osaa puhua kissojen kanssa. Murakami sekoittaa joukkoon karmeita kauhuefektejä, jonkinlaista kulttuurikritiikkiä, seksiä, Beethovenin ihailua, kuoleman valtakunnan vartijoita, taivaalta satavia kaloja ja iilimatoja ynnä muuta. Minusta hän yrittää aivan liikaa tehdä vaikutuksen ja hätkähdyttää lukijaa. Ei onnistunut minun kohdallani, omituinen sekasotku.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Samainen lukukerho vinkkasi tämänkin teoksen, toki olin kuullut siitä muutenkin. Jaa-a, jotenkin tuli sama vaikutelma kuin Murakamista: hirmuinen yritys vakuuttaa lukija siitä että tässä on taitava kirjoittaja. Tässäkin on puhuva (ja erittäin pahansisuinen) kissa, mutta sen lisäksi kuristajakäärme. Epäilemättä ne symboloivat päähenkilön tuskaa hänen yrittäessään sopeutua uuteen kotimaahansa Suomeen. Paljon kiinnostavampi ja kirjallisestikin mielestäni vahvempi osa oli rinnalla kulkenut kuvaus päähenkilön äidin kohtalosta albanialaisen patriarkaalisen yhteisön alistamana naisena. Luin sen osan tarkkaan.

Raymond Queneau: Exercices de style (1947)

Lukemassani artikkelissa Italo Calvinosta mainittiin hänen ihailleen tätä ranskalaista teosta, joka onkin mitä erikoislaatuisin. Oli pakko tutustua siihen miten Queneau kertoo saman lyhyen tarinan 99 eri tavalla. Osassa on käytetty tiettyä kieliopillista teemaa, aikamuotoa, huutolauseita jne. Toisissa mennään välillä mitä merkillisimpiin sanaleikkeihin (esim. otetaan joka seitsemäs kirjain tekstistä pois)  ja sitten on erilaisia hupaisia kielen väännöksiä kuten anglisismi, italianismi, kasvitieteellinen, eläintieteellinen, geometrinen ym. Parodiaa, hurttia huumoria ja toisaalta hienostunuttakin kielen käyttöä kokeillaan. Huomasin että teos on käännetty suomeksi vuonna 1991 (Pentti Salmenranta), mutta sitä en ole löytänyt. Mahtaneeko joku muu kirjailija olla yrittänyt samaa kuin Queneau?

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (Slaughterhouse 5 or The Children's Crusade, 1969, suomennos Juhani Jaskari)

Vonnegut-harrastukseni jatkui ja tämähän on se klassikko. Omassa lajissaan huikean mestarillinen teos!

Lasten ristiretki viittaa sotaan samanlaisena nuorten ihmisten hyväksikäyttönä kuin oli aikanaan ollut ns. lasten ristiretki vuonna 1212 (legendan mukaan 30000 lapsesta puolet hukkui mereen ja loput myytiin orjiksi). 
Kirjan päähenkilö Billy Pilgrim (siis "pyhiinvaeltaja") joutuu toisen maailmansodan kauhuihin kuten kirjailija itsekin. Sekä omat että vieraat kohtelevat häntä karmealla tavalla, mutta jotenkin hän vaan selviää jopa Dresdenin pommituksista ollessaan sotavankina otsikon mainitsemassa teurastamossa. Rankkaa luettavaa, mutta huikea Vonnegut laittaa Billyn liikkumaan vähän väliä ajassa eteenpäin ja taaksepäin. Joutuminen tralfamadorelaisten avaruusolioiden "eläintarhaan" on uskomattoman kekseliästä "scifiä", josta ei huumoria puutu. Ihmisten typeryys ja raakuus saavat tietenkin kuulla kunniansa. Billyn elämä sodan jälkeen ponnahtaa välillä esiin ja sekin on täynnä niin vauhtia kuin traagisiakin hetkiä, mutta kirjoittaja saa tarinaan absurdia leikkisyyttä  - huikeaa kirjallista ilotulitusta!

Tralfamadorelaisten mietteitä ihmisistä: Emme ymmärrä mitä tarkoittaa "vapaa tahto" - vain maapallon asukkaat puhuvat sellaisesta. 
Mielenkiintoinen lainaus natsien puolelle siirtyneen amerikkalaisen Howard Campbellin analyysista amerikkalaisista: "Amerikka on maapallon rikkain kansa, mutta ihmiset ovat enimmäkseen köyhiä, ja köyhiä yllytetään vihaamaan itseään." Jatkoa: "Amerikkalaiset, kuten ihmiset kaikkialla, uskovat moniin asioihin jotka ovat ilmiselvästi epätosia. Heidän kaikkein tuhoisin epätotuutensa on uskomus että kenen tahansa amerikkalaisen on helppo tehdä rahaa. He eivät halua tunnustaa, kuinka vaikeasti saavutettavissa raha tosiasiassa on, ja siksi ne joilla ei rahaa ole syyttävät yksinomaan itseään. Tämä sisäinen syyttely on on ollut aarre rikkaille ja mahtaville, joiden on tarvinnut tehdä köyhiensä hyväksi vähemmän kuin minkään maan hallitsevan luokan sitten Napoleonin aikojen."

Dresden noin 1930 eli ennen maailmansodan täystuhoa

Jean Cocteau: Les parents terribles (Kauheat vanhemmat, näytelmä, 1938)

Youtubesta löytyi hieno televisioitu versio tästä näytelmästä (pääosissa mm. Jeanne Moreau, Nicole Garcia ja François Berleand)  ja halusin ensin lukea sen. Melkoinen perhetarina! Cocteaun mukaan perheen poika Michel edustaa puhdasta epäjärjestystä, täti Leo (Jeanne Moreaun rooli)  taas edustaa järjestystä mutta ei puhtaana. Nämä kaksi henkilöä tasapainottavat näytelmää. Vanhemmat sen sijaan ovat onnettomia egoisteja. Äidin suhde poikaan on pelottavan riippuvainen, isä etsii uutta nuoruutta nuoren naisen luota. Tämä nainen osoittautuukin pojan uudeksi rakkaudeksi ja tuloksena on lähes täydellinen ihmissuhteiden karilleajo. Lopulta täti kuitenkin pelastaa tilanteen siten että nuoret rakastavaiset saavat toisensa (ainakin ehkä), mutta äiti kuolee tuskaansa. Cocteau ei tapansa mukaan sääli ihmistä...

Italo Svevo: Onnistunut kepponen (1926, suomennos Juuso Kortelainen, 2019)

Lyhyt, noin 100-sivuinen, viehättävän humaani tarina 60-vuotiaasta triesteläisestä Mariosta, joka on nuorena kirjoittanut romaanin ja unelmoi yhä saavansa kuuluisuutta kirjailijana. Sitä kuuluisuutta odotellessa hän kirjoittaa itselleen satuja pihalla ruokkimansa varpuset päähenkilöinä. Lisäksi hän lukee kirjoja (myös sitä omaansa) sairaalloiselle isoveljelleen, jota hän joutuu hoitamaan.

Kirjan kepponen on Marion "kirjamestarimaista" ylimielisyyttä inhoavan Gaia-nimisen kauppamiehen kehittämä. Hän uskottelee että saksalainen kustantaja haluaa julkaista käännöksen Marion romaanista ja maksaa siitä komean summan. Gaia löytää torilta saksalaisen miehen, joka esiintyy kustantajan edustajana ja Mario menee lankaan. Seuraa mielenkiintoisia psykologisia havaintoja ja hieman hullaantunut päähenkilömme joutuu lopulta toteamaan tulleensa perusteellisesti nöyryytetyksi. Mutta hän olikin tehnyt pankkiin talletuksen oletetuilla palkkiorahoillaan ja tienannut valuuttakurssien muutoksen vuoksi mukavasti rahaa! Omantunnon miehenä hän häpeää tätä ansaitsematonta voittoaan, mutta kuittaa sen uudella sadulla: 

"Pääskynen sanoi varpuselle: Sinä olet viheliäinen eläin, koska ravitset itsesi maassa lojuvilla tähteillä. Varpunen vastasi: Tähteet, jotka ruokkivat lentoani, nousevat kanssani korkeuksiin." Ja vielä: "On etuoikeus että osaa ravita itsensä myös maalla lojuvilla asioilla. Sinä, joka et siihen kykene, olet pakotettu ikuiseen pakenemiseen."

Svevon kirjan viehätys on sen henkilökuvaus. Heidän ajatuksiaan, tunteitaan ja monessa tapauksessa kohteliasta hienotunteisuuttaan kuvataan tarkkanäköisesti. Kaikki henkilöt ovat hyvin inhimillisiä heikkouksissaan ja reaktioissaan. Ihmissuhteiden haasteet kuvataan upeasti. Lisäksi Marion kehittämät varpussadut ovat varsin hauskoja mutta myös viisaita.

Italo Svevo (1861-1928) oli oikealta nimeltään Aron Hector Schmitz, triesteläinen psykologisen romaanin pioneeri. Hän oli James Joycen ystävä ja jälkimmäinen auttoi julkaisemaan Svevon tunnetuimman teoksen "Zenon tunnustukset" (1923). Kaiken lisäksi Joycen teoksen "Odysseus" päähenkilön esikuva on Italo Svevo.

Cristovao Tezza: Professori (2014, suomennos Tarja Härkönen)

Diplo (Le Monde Diplomatique) -lehdestä luin kiittävän arvion tästä brasilialaisesta kirjasta ja nyt sen sitten luin. Romaanisen kielitieteen professori, 70-vuotias Heliseu da Motta e Silva, on menossa saamaan kunniapalkinnon urastaan ja valmistelee puhetta tilaisuuteen. Eletty elämä ja myös päivän tapahtumat (erityisesti paavin erouutinen) tulevat kuitenkin koko ajan sekoittamaan hänen ajatuksiaan. Saamme tietää melkein hänen koko historiansa ja erityisesti kahden hänen elämänsä naisen osuudet siihen. Nämä ovat traagisesti kuollut vaimo sekä lopulta kotimaahansa Ranskaan palannut rakastajatar. Rakastumiset on kuvattu hienosti. Kielitieteilijästä kun on kyse, niin kirja vilisee viittauksia kielen rakenteisiin sekä hauskoja "lainauksia" vanhalla portugalilla kirjoitetuista kirjoista. Kääntäjä on ne muuttanut Agricolan kielen kaltaiseksi suomeksi. 

Joitakin lainauksia: "... uskonto on television vastakohta. Televisio turmelee oppimattoman kansan mutta on hyödyllinen meille, lukeneelle eliitille, jotka osaamme käyttää sitä; uskonto taas on hyödyksi kansalle, joka ymmärtää sen logiikkaa ja osaa polvistua sen edessä, mutta turmelee eliitin, josta tulee Kristuksen löytäneenä yltiöuskovaista, kiihkoilevaa ja äärioikeistolaista, siinä tapauksessa ettei se sekoita uskontoa tieteeseen ja heitä lopullisesti aivojaan pihalle."
"Hyvä herrasväki, on lumoavaa seurata, mihin kohtaan kuula pysähtyy elämän pikkuvalintojen rulettipyörässä - niissä elämä piilottelee."
"... kaksoisärrä livahti hänen suustaan ketterästi kuin mies aidan yli naapuriin."
Vanhaa portugalin kieltä on käännetty taitavasti, esimerkki: "Hyvet urhot tahtova awiosäätyyn neitzykäitä cutka ovat saane hyve kasvatuxen."

Loistava käännös!

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)

Tästä kirjasta luin suosituksen myös Diplo-lehdestä. Alku oli lupaava: mies, Miles, linnoittautuu vierailunsa aikana porvariperheen asunnon vierashuoneeseen eikä tule sieltä ulos viikkokausiin. Seuraa neljän eri kertojan tarinointia, jotka kaikki jotenkin liittyvät kyseiseen tapahtumaan ja Milesiin. Kaksi ensimmäistä (mieheen kauan sitten tutustunut nainen sekä uusi tuttavuus, homoseksuaali itsemurhan tehneen taiteilijan poika) jaksoin hyvin, mutta sitten tuntui siltä että Smithin keksintä alkoi sakata. Sairaalassa makaavan vanhuksen mietinnöt olivat aika kliseisiä ja viimeisessä osassa kertoja on pikkuvanha 10-vuotias tyttö. En oikein jaksanut loppuun asti. Hyvä yritys leikkiä kielellä ja huumoria sekä varsin vahvaa yhteiskuntakritiikkiä on toki. Ehkä olisi pitänyt lukea teos alkukielellä, kirjan nimikin on sillä aika villi.

Federico Garcia Lorca: näytelmät Don Perlimplinin ja Belusan puutarharakkaus (1931) sekä Doña Rosita eli kukkien kieli (1935)

Garcia Lorcan erikoislaatuiset ja hyvin runolliset näytelmät löysin tutkiessani lähikirjastoni melko niukkaa näytelmäkirjallisuustarjontaa. Hätkähdyttäviä, osittain laulettavaksi tarkoitettuja näytelmiä, oli hieno pelkästään lukea. Ensimmäisessä piintynyt vanhapoika Don Perlimplin "ajautuu" naimisiin kauniin ja nuoren Belusan kanssa. Nainen on uskoton tässä hienostuneen eroottisessa tarinassa. Lopulta Perlimplin keksii erikoisen tavan saada morsian rakastumaan itseensä, mutta samalla hän kostaa julmasti tappamalla itsensä.

Doña Rosita on katkeransuloinen tarina, jossa kukilla on tosiaankin tärkeä rooli. Setänsä ja tätinsä luona asuvan Rositan kotitalon kukkatarha ja erityisesti sen ruusut symboloivat hänen onnetonta kohtaloaan. Rosita on rakastunut ja kihlautuu serkkunsa kanssa, mutta mies matkustaakin kotimaahansa Argentiinaan eikä ikinä palaa. Rosita odottaa uskollisesti ja vuosikymmenet kuluvat... Setä kuolee, kotitalosta on luovuttava, "sulhanen" on mennyt aikoja sitten naimisiin toisen naisen kanssa - toivo on mennyttä.